Kulttuurikarppaajan lapsilla oli syysloma. Ja perjantaina päätin yllättää muksut kertomalla, että mitäs jos mentäisiin elokuviin?!!? Sehän olisi lastenkulttuuria ja iskäkin pääsisi Kulttuurikarppaajan roolissa hyvällä mielin tamperelaisen leffateatterin pehmoisaan tuoliin lepuuttamaan korviani, jotka on kyllästetty "ISÄ MEILLÄ EI OLE MITÄÄN TEKEMISTÄ", "ISÄ TIESITKÖ, ETTÄ KAVERIN KOTONA ON KAKSI SUIHKUA JA MEILLÄ ON VAIN YKSI SUIHKU", "ISÄ. KAVERIN PARVEKE ON YHTÄ PITKÄ KUIN KOLME MEIDÄN PARVEKETTA" ja "MIKSI KAVERIN KOTONA ON JOKA HUONEESSA KRISTALLIKRUUNUT JA MEILLÄ EI OLE"-mäkätystä.

Kulttuurikarppaajan lasten reaktiot: "Ihan sama." "Voidaan me mennäkin, jos saan hattaraa."

Kulttuurikarppaaja kaiveli netistä vaihtoehdot. Vaihtoehtoina olivat a) Lentsikat (Se on kuin autot-elokuva, mutta ilmassa) b) Turbo (Se on kuin autot-elokuvat, mutta etanoilla) c) Smurffit 2 (Se on kuin autot-elokuva, mutta ilman autoja) ja d) Itse ilkimys 2 (Se ei ole kuin autot-elokuva, mutta siinä on ne juustonaksut.)

Valinta oli sitten vaikea. Arvovaltainen raatimme valitsi sitten Turbon. Se alkoi seuraavaksi. Se ei ollut 3D. Se oli alennuksessa. Se oli viereisessä elokuvateatterissa. Mä maksoin elokuvan ensimmäistä kertaa netistä ja mun 6,3 tuuman Samsung Megan näyttöön tulivat sitten liput, jotka minä sitten näytän elokuvateatterin lipuntarkastajalle. Eli mun ei tarvinnut käydä ennen näytöstä kassalla. Tämä on kätevää. Valitsimme myös lasten kanssa kotona paikat, missä halusimme istua. Tämä on sitä nykyaikaa.

Okei. Mä siis maksoin leffaliput netissä. Ja puimme lasten kanssa päällemme ja läksimme jolkottamaan kohti Koskikeskuksen elokuvateattereita. Koska on kysymyksessä elokuvateatterireissu lasten kanssa, siihen liittyy myös hyvin vahvasti ruokailu. Ja tämä on yleensä toteutettu meillä hampurilaisaterialla. Niinkuin nytkin. Katselin kelloani. Tajusin, että me ennätettäisiin syödä hyvin ennen näytöksen alkua. Ja sitten ajattelin viedä lasten kanssa jäätelöannoksille Minettiin.

Lasten kanssa hampurilaisten syöminen on jännää touhua. Jo tilausten tekeminen on otsasuonta tykyttävää touhua. Mutta mä olen tässä jo pro.

"Me otettaisiin kaksi Happy mealia, juusto hampurilaisilla ja tavallisilla colilla. Mitä leluja tulee mukaan. Saammeko nähdä ne etukäteen, kun niistä tulee aina kiista, oli ne mitä tahansa? Itse otan Chili con Carne-aterian laitticolalla. En ota isonpaa annosta, olette heti sitä tyrkyttämässä ja jos siellä on ilmaisia Coca Cola-laseja, niin sellaisilla me emme tee yhtään mitään. Viime aikoina ne ovat olleet niin rumiakin."

"Ööö... selvä.... Syöttekö täällä vai otatteko mukaan."

Maksoin ostokset ja saimmekin kaikki pöytäämme paitsi minun erikois Chili con Carne-hampurilainen, jota paistajat jäivät vääntämään meidän suunnistaessa omille paikoille.

Syöminen onnistui suht ripeästi ja vaatteisiin ei tullut jäämiä ketsupista tai rasvaisia sormenjälkiä. Meillä jäi kymmenkunta minuuttia vielä aikaa siirtyä elokuvateatteriin. Ennättäisimme siis hyvin hommata ne hattarapurkit. Tai niin minä kuvittelin. Lapset valitsivat hattarat ja menin jonottamaan kassalle. Silloin poika sanoikin nämä legendaariset sanat:

"Minulta jäi hanskat Mäkkiin..."
Ei hemmetti! Mä olin jonottamassa hattaroiden ja limsojen kanssa ja tämä fanfaari oli kuin silkkiä minun korvilleni.

"Mun pitää jonottaa tässä. Mene Mäkkiin ja etsi ne hanskat. Ja nopeasti."

Poikaa ei näkynyt ja kuulunut ja minun vuoroni tuli maksaa. Kello on pari minuuttia vailla elokuva. Poika tuli sanomaan mulle, ettei löytänyt hanskoja. No me lähdettiin koko lössi, minä hattaraämpärit ja limsat käsissä, mäkkiin. Ensiksi kassalle:

"Ei näkynyt."

Sitten menin siihen paikkaan, missä me söimme. Siinä oli äiti parin lapsen kanssa. Kysyin heiltä, olivatko he nähneet pojan hanskoja. Olivathan ne. Bingo. Nyt juoksujalkaa takasin teatteriin. Kulttuurikarppaus alkoi jo muistuttaa Jukolan viestiä. Helevetti!

Teatteri oli jo pimennetty kun tulimme ovella. Otin minun älypuhelimeni ja näytin lipuntarkastajalle lippuni. Tämä toimi hyvin. Suunnistimme mainosten aikana pimeässä omille paikoillemma. Teatterissa ei ollut tungosta, vaan hyvinkin väljää. Elokuva siis voi alkaa.

Näkemämme elokuva oli siis DreamWorksin tuottama ja David Sorenin ohjaama Turbo. Kertomus etanasta, joka fanitti Indy 500-autoja. Tämä oli se pääjuoni, joka sitten ennalta-arvattavasti sitten kulki loppuunsa. Elokuvan sanoma olikin "mikään unelma ole liian iso – tai mikään unelmoija liian pieni."

Okei. Mulla on pieni ahdistus nykyajan animaatioleffojen kanssa. Ne on järjestään niin hienoja, ettei välttämättä "ihan kiva" enää säväytä ollenkaan. Tarvitaan hyvä tarina ja joku hyvä koukku, josta itse innostuisin. Tämä leffa meni mun mielestä sinne "ihan kiva"-osastolle.Itseäni hymyilyttää, kun kaikissa animaatioissa on samat suomalaiset ääninäyttelijät. No hienostihan Turbo on tehty. Ja riemastuttavia olivat etanoiden silmät, kuinka niitä hyödynnettiin. Ja hieman yllätykseksi oli elokuvassa vilauteltu taloudellista taantumaa ja irtisanomisia. Tosin lasten leffojen keinoin. Mutta elokuvana tämä meni Kulttuurikarppaajalla sinne varmaan keskikastiin. Viihdyttävä, mutta näitä on jo liian monta.

Mutta mitäs sanoivatkaan elokuvan kohdeyleisö leffan jälkeen:

Poika: "Ihan okei."
Tyttö: "Mä en syönyt kaikkee hattaraa."

Elokuvan jälkeen menimme Minettiin jäätelöannoksille. Tai...

Poika: "Mä en haluu syödä mitään."
Tyttö: "En mäkään sitten."

Selvä. Lasten kanssa elokuvissa...