Minun täytyy tunnustaa, ettei Kulttuurikarppaajalla ollut hirmu suuria odotuksia keskiviikon Hot Tuna / Canned Heat konsertille. Molemmat ovat klassikkoyhtyeitä, joiden parasta ennen päivä on mennyt vanhaksi, mutta kuitenkin heidän musiikki, se on ajatonta, joten otin aikoinaan tietoisen riskin ja ostin liput keikalle. Tosin ostohetkellä olin ostamassa lippua vain Canned Heat-keikalle. Jälkeenpäin tuli tieto, että Hot Tuna esiintyy myös. Eipä tuo Karppaajaa haitannut. Kaksi klassikkobändiä samalla iskulla. Varsinainen Canned Tuna-tour siis.

Keikkapaikka oli Tampere-talo, mikä oli aivan väärä paikka tämänkaltaiselle musiikille. Mutta toisaalta, itse olen ollut pari viikkoa puolikuntoisena lentsussa ja molemmat lapset on ollut vuoron perään kipeinä, niin mikäpäs on mukavampaa kuin istua hyvään asentoon mukavalle tuolille ja nauttia hyvästä musiikista... Se kylmä olunen vain puuttui.

Okei. Luulin, että Hot Tuna olisi ollut ns. lämppärinä, mutta ne heitti ihan oikean keikan... Reilun tunnin mittaisen, välillä tauko ja sitten Canned Heat soitti oman puolentoista tunnin settinsä. Hot Tunan akustisessa versiossa soittivat avaruuskarvapehmo-Alfin isän näköinen basisti Jack Cassidy, Coca-Cola-joulupukin näköinen kitaristi Jorma Kaukonen sekä Nokian Ollilan oloinen mandolinisti Barry Mitterhoff. Enpä olisi uskonut, että tulisin koskaan näkemään omat Jefferson Airplane-legendat Cassidyn ja Kaukosen livenä. Tällä kertaa emme kuulleet Airplane-klassikkoa White Rabbit, mitä akustinen Tuna on myöskin esittänyt. Mutta illan aikana livahtivat sellaisia biisejä, kuten True Religion, Barbeque King, Children of Zion, Hesitation Blues ja monia muitakin.

Jorma Kaukosella oli hyvä ääni tämänmoiselle unplugged meiningille ja miehillä tuntui olevan hauskaa keskenään. Ja minä tykkäsin myös. Minun piti vielä verkosta kaivella näitä akustisia Hot Tuna-keikkoja. Ja nyt minun pikkuinen JBL flip-kaiutin on ollut kovassa Hot Tuna-käytössä. Mukavaa musiikkia, kun talo on tyhjä ja odotat vaimoa ja lapsia kotiin. Samalla kun pyyhit pölyjä TV-tasolta.

Hot Tunan jälkeen tulikin Canned Heat. Tämänkertainen kokoopano:

Adolfo de la Parra – rummut
John Paulus - kitara, basso
Dale Spalding – kitara, huuliharppu, laulu

Larry Taylor – basso, kitara, laulu

Canned Heat aloitti vaatimattomasti On the Road Again-hitillään. Heat ei soittanut akustisesti, vaan heidän soittopelit oli kytketty pieniin vahvistimiin. Ja kun kitaristit vaihtoivat soittopelejään ja pyllysivät piuhojen ja vehkeiden kanssa, olo oli kuin lukion musiikkitunnilla konsanaan. 

Hauskana yksityiskohtana de la Parra muisteli samassa lauseessa Woodstockia ja "Turun festivaalia, missä he olivat ensimmäisenä amerikkalaisena bändinä Suomessa." Adolfo otti selvän riskin puhuessaan Tampereella Turku-juttuja.

Musiikkituntifiiliksistä huolimatta (tai jopa niistä johtuen) Canned Heat heitti tiukan setin. Soitto kulki, perinteiset rumpusoolot, kitarasoolot ja bassosoolotkin kuuluivat iltaan. Itseäni sykähdytti erityisesti Spaldingin huuliharpun käyttö. Illan aikana kuului On the Road Againin lisäksi Going Up the Country, Let's Work Together, Time Was, Amphetamine Annie ja monia muita.

Vaikka Canned Heat-miehistön vaatetus näytti kuin omilta lapsiltani tarralenkkareineen, niin tärkeintä oli taas musiikki. Keikka oli nautittavaa. Ei ehkä maailman upein tai maailmoja syleilevä, mutta hyvä fiilis jäi. Ainoastaan paikka olisi saanut olla intiimimpi. Mutta jos ois pitänyt valita näiden bändien kesken, niin valintani olisi osunut kuulemani perusteella Hot Tunaan. Vaikka olin ostavinani lipun Canned Heatin keikalle.