Karppaajallakin on jo melkoinen joulun odotus päällänsä. Pikkuhiljaa joulukoristeet ovat löytäneet paikkansa. Mieluummin joulusta nauttii ennen joulua kuin joulun jälkeen. Lapsillakin on jo joulukalenterit. Tai useampi sellainen. En ole itse pysynyt ihan kärryillä, mitä ovat niistä saaneet minäkin päivänä. Kulttuurikarppaajalla on siis melkoinen joulukalenteri-informaatioähky. Tosin tänään paljastui tytöllä varsinainen joulukalenteririkos. Likka oli jo suklaakalenteristaan syönyt jo kaikki suklaat. Kun kysyimme syytä tähän käytökseen, niin vastaukseksi tuli:

"Se oli vahinko!"

No, tässä joutuu miettimään uudestaan näitä suklaakalenterijuttuja ainakin nuoremman osalta, kun on niin vaikeaa odottaa luukun avausta. Mutta tuo luukkujen avaamisen syy on jo tietysti klassikko. Veikkaisin poliittista uraa tytölle.

Mutta en tullut tänne blogiin kirjoittamaan joulukalentereista, vaan on tämänkertaisen karppauksen vuoro. Tällä kertaa vuorossa oli Ahaa-teatteri ja Viirun ja Pesosen joulu. Kyseessä on koko perheen lastennäytelmä ja ikärajaksi suositellaan yli kolmea vuotta. Kestoa on lastennäytelmälle sopivat 60 minuuttia.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun menin Ahaa-teatteriin. Otin nuoremman lapseni mukaan (Siis tämän suklaakalenteriluukkurosmon) ja käpyttelimme yhdessä Hatanpään valtatielle. Tyttö on toisella luokalla ja lähti mukaani oikein mielellään. Poika on sen verran vanhempi, että halusi jäädä mätkimään tabletilla Clash of Clansia. Jostain kumman syystä likka kokoajan puhua papatti mitä karkkeja hän haluaisi katsomoon. Itse yritin antaa diplomaattisia ja poliittisesti korrekteja vastauksia, koska a) en tiennyt onko teatterissa karkkia tarjolla ja b) ei ollut karkkipäivä. Tiedättehän sen vanhempien poissaolevan katseen ja epämääräisen muminan: mmmmhhhh... kattellaan... isä ei ole nyt aivan varma... kävellään nyt reippaasti... onpas meillä nyt vähän sateinen ilma...

Tämä muuten ei ole ensimmäinen kerta, kun joulun aikoihin katsellaan Viirun ja Pesosen Joulua lasten kanssa. Edellisen kerran olimme Niagarassa joulupäivänä ja olimme lähes tyhjässä elokuvateatterissa katsomassa tätä isolta kankaalta. Minulle on jäänyt tuosta tosi mukavat muistot. Joulu elokuvateatterissa.

Tuosta on nyt aikaa, mutta nyt kyseiset hahmot heräsivät taas henkiin teatterin lavalla. Näytöksessä oli tosi paljon lapsiperheitä. Oli isiä ja äitiä lastensa kanssa. Oli mummoja ja pappoja lastenlasten kanssa. Ja taisipa olla myös joku kulttuuribloggaaja oman suklaakalenterirosmon kanssa. Aulassa oli aistittavissa suuren urheilujuhlan tuntu. Tai, no ainakin jännitystä oli ilmassa. Aulassa olisi muuten ollut puffetti, jos karkkihammasta olisi pakottanut. Tyttö odotti niin jännityksellä sisään pääsyä, että nyt tämä mahdollisuus unohtui.

Tyttö valitsi takarivistä meille sopivat paikat.

Lapset ovat haastava yleisö. He joko tykkäävät tai eivät tykkää. Palaute tulee välittömästi ja ilman mitään suodatuksia. Ahaa-teatterin Viirun ja Pesosen kantaesitys on ollut jo 1.11.2011. Eli voidaan olettaa, että tämä on toiminut aika hyvin.

Sven Nordqvistin luomissa hahmoissa on jotain niin periruotsalaista, josta me itänaapurit voimme olla vain kateellisia. Miten yhteen maahan on siunaantunut Mimmi lehmää ja varista, Viirua ja Pesosta, Astrid Lindgreniä, Pekka Töpöhäntää.

Viirua näyttelee tämän vuoden Yleisradion joulukalenteristakin tuttu Karoliina Vanne. Viirun touhotus oli aivan samanlaista kuin elokuvaversiossakin. Viiru hyppi ja pomppi ja heitteli kärrynpyöriä, hyppeli Pesosen syliin... Ahaa-teatterin Viiru pärjää siis animaatio-kaimalleen todella hyvin. Neljääkymppiä lähestyvälle katsojalle meinasi tulla hiki katsomon puolella. Välillä sitä mietti, sattuikohan Viirua oikeasti, kun kaatuili sen näköisesti. Välillä taas toivoin, että Pesosen pienen tuvan huonekalut kestävät varmasti kissan painon. Juniorikarppaaja tykkäsi Viirusta. Etenkin Viirun turkki oli kiva ja erityisen vaikutuksen tyttöön teki se, että Viirun näyttelijä oli samanniminen kuin hänkin. Karoliina. Viiru on siis puvustusta myöten hyvin samanoloinen. Ja se tuntui asiantuntijaani miellyttävän. Itse pidin siitä, että Viiru oli Viiru. Hengästyttävä oma itsensä.

Pesosesta (Harri Penttilä) oli tehty astetta orginaalia rauhallisempi tapaus. Ei ollut läheskään niin äreän oloinen kuin esikuvansa. Pesosen lempipaikka oli sohva, mutta välillä hän kävi nikkaroimassa aitan puolella. Ja upeasta hatustaan hän ei luopunut. Pesonen halusi joulultaan rauhaa, kun taas Viiru oli malttamaton ja yhtä elohopeaa joulunsa kanssa.

Pesoselle sattui sitten onnettomuus ja joulu Pesosen tuvassa oli vaarassa. Kuka käy kaupassa? Kuka tekee jouluruuat? Kuka tekee joulusiivouksen? Entäs joulukuusi? Tai joululahjat? Mutta hätä keinot keksii. Insinöörisydäntäni oikein lämmitti, kun alkoi joulupukkirobotin valmistus.

Animaatio-Viirussa ja Pesosessa erityisesti silmiin pistää erilaisten elukoiden ja ötököiden "kikkailu" kokoajan. Ahaa-teatterin versiossa melkoisen roolisuorituksen hoiti Seppo Välinen. Ja aikamoisen urakan hän tekikin. Milloin hän oli kanoina, milloin tonttuna, Kososena, Rva Anttosena... Näytelmässä hienoa olikin, että taustalla tapahtui kaikennäköistä. Tyttökin kuiskas nähdessään tontun kipittelevän taustalla:

"Kato, Isi. Tonttu menee tuolla."

Ja erityisesti rouva Anttosen rooli on upea. Vähänkö sai repeillä yleisön puolella. Ja lasten suosikki taisi olla se tonttu, joka kävi hakemassa sen Viirun joululahjatoivelistan lumilyhdyn luota.

Ahaa-teatterin Viirun ja Pesosen joulu oli melkoinen hyvän mielen lastennäytelmä. Näytelmää ei oltu turhaan venytetty, niinpä lapsetkin jaksoivat katsoa loppuun asti. Ja erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että lapset nauroivat esityksen aikana ja eikä kuulunut mitään hälinää ja pölinää esityksen aikana, vaan yleisö jaksoi keskittyä koko sen tunnin ajan.

Lähdimme suklaakalenterirosmon kanssa hyvillä mielin kotia kohden.

"Tiedätkö, isi. Joulupukki on oikeasti olemassa. Se ei kuole koskaan..."

"Ai?"

"Ja joulupukilla on miljoona triljoonaa tonttua."

Tästä lisätietoa Ahaan Viirusta ja Pesosesta: http://www.ahaateatteri.com/42