Heippa pikku höpönassukat. Kulttuurikarppaaja tässä hei. Kesä on lusittu ja takana on varsin kulttuurivapaa, suomalainen suvi. Kulttuuririntamalla en tehnyt mitään. Tai, melkein katsoin telkkarista kotimaisen elokuvan, mutta en jaksanut. Karppaajan arkeen on kuulunut uuden firman perustaminen ja sen pyörittäminen sekä uuden ihmistaimen perustarpeiden tyydyttäminen (lue: vaipan vaihto, suusta tipahtaneen tutin laitto takaisin suuvärkkiin ja pesukoneen pyörittäminen ilman lisähappea. Vaikka minulla on miestissit, niin tähän prosessiin en ole kykenevä. Jos olisin, niin kait se olisi jo kulttuuria. Ruumiinkulttuuria)

Mutta asiaan. En tullut tänne hyvikseni naputtelemaan, vaan nyt on varsin vakavaa puhuttavaa. Vilkkaan, mutta kulttuuriköyhän kesän jälkeen on polkaistava syksy käyntiin. Univelasta välittämättä, ja laaduttomuudesta tinkimättä, Karppaaja ottaa ns. ryhtiliikkeen ja kirjoittaa taas asioista, joista en tiedä yhtään mitään. Syksy näyttää nyt hyvin teatteripitoiselta. Ensimmäisinä vastaan tulevat Tampereen työväen teatterin (Otan taas tietoisen riskin. Tampereella, kun ei ole yrittäjille teatteria.) Rakkauslaulu ja Yöllisen koiran merkillinen tapaus.

Tästä on hyvä aloittaa. Tai jatkaa. Lopettamista en edes harkitse. Kiva olla taas bäk.