Kulttuurikarppaaja muuttaa Vuodatuksesta Extempore-kulttuuribloggaajaksi. Uusi osoitteeni löytyy täältä: http://blogit.extempore.fi/kulttuurikarppaaja/.

Kiitokset kuluneesta vuodesta! 

Tulevia karppaajan juttuja ovat: Tukkateatterin Miisa, tuu ikkunaan! sekä Turun Kaupunginteatterin Vadelmavenepakolainen, josta karppaajamme tekee myös livetwiittauksen @L_inssi-tilillään Twitterissä.

Bernard (Ville Majamaa) ja Jacqueline (Elina Rintala) asuvat vanhasta maatalosta kunnostetussa asunnossa parin tunnin ajomatkan päässä Pariisista. Bernard ja Jacqueline ovat aviopari. Mutta Bernard on päättänyt pyytää salarakkaansa Suzannen (Maruska Verona) viikonlopuksi kylään, koska oletti Jacquelinen menevän äitinsä luo. Mutta asiat eivät menneetkään sitten kuin Yle Femillä esitettävässä koko perheen hyväntuulisessa makasiiniohjelmassa ja oli otettava Plän B käyttöön: Bernardin kaveri Robert (Jukka Leisti) saa näytellä hemaisevan Suzannen rakastajaa. Mutta Robert luulee Suzannen olevan Susette (Mari Posti), joka todellisuudessa onkin viikonlopuksi palkattu Cordon Bleu-kokki. Ja Bernard ei taas tiennyt sitä, että Jacquelinella ja Robertilla on vipinää... Nämä ongelmat ratkaistaan yksinkertaisesti: Susette kutsuu Jacquelinen silmien edessä Roberttia enoksi, mutta ei silloin, kun Bernard on paikalla. Susette näyttelee siis muutoin Robertin rakastajaa eikä kokkia. Ja Suzanne saa luvan näytellä kokkia, vaikka taidot tuskin riittävät edes leipien nostoon Lidlin paistopisteestä. Tilannetta ei helpota yhtään Robertin ihastuminen Suzanneen. Ja vaikeusastetta lisää Susetten mies George (Markus Thure), joka on lihanleikkaaja ja prätkäkundi, joka uhkaa tappaa mahdolliset rakastajat...

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Suurinpiirtein noin meni insinöörin epätarkkuudella juoni ja jos farssin määritelmä on ”komedia, jonka viihdyttävyys perustuu väärinkäsityksiin, yhteensattumiin, absurdeihin tilanteisiin, verbaaliin huumoriin ja nopeaan, loppua kohden kiihtyvään juoneen”, niin tämä oli juuri sitä ihteään. Yleisön puolella sai nauraa ja eipä voinut kuin ihailla roolisuorituksia. Tuntui, kuin jokainen oli luotu rooliinsa! Nautittava parituntinen, jossa ei kyllä ollut yhtään suvantovaihdetta. Paitoja kastui uskomattomalla tahdilla. Uskoisin Del Monte-miehenkin sanovan farssille "KYLLÄ!"

Insinöörimieltäni kutkutti myös lavasteiden suuret hammasrattaat, jotka toivat mieleeni lyhyen, mutta ah, niin kiihkeän uran Katsan suunnitteluinsinöörinä, jolloin sain palkkani seuraavista hammasvälitykseen liittyvistä termeistä: moduuli, hammasluku, hampaan leveys, hampaankorkeus, hampaan pään korkeus, hampaan tyven korkeus, jako, jakohalkaisija, päähalkaisija, tyvihalkaisija, tyvivälys sekä kylkivälys.

​

Se oli tehostamista talouselämässä. Nyt Kulttuurikarppaaja pomppaa kevyen ja proteiinipitoisen aasinsillan yli aiheeseen. Tosin tässäkin on kyseessä tehostamisesta. Toimii nyt vain teatterin lavalla. Keskiviikkona oli Tampereella kohtalaisen ärsyttävä ilmasto. Uutisissa mainittiin jopa, että oli yhtä lämmintä ja sateista kuin juhannuksena. Ilmankos vesipisaroiden välissä tekikin mieli laittaa grilli tulille ja kiukaalle kiuasmakkaraa. Siis sellainen syysilma, jolloin kylmien vesipisaroiden säestäminä päässä soi taukoamatta Katri Helenan Syysunelma. Eli hirmuisen houkutteleva ilta ei ollut kyseessä. Mutta Kulttuurikarppaaja näki taivaalle heijastetun Karppaajan siluetin. Kulttuuriköyhä maailmamme sellaisena kuin me sen tunnemme tarvitsi Karppaajaa.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

”Eihän meille tule sotaa?” ”Onhan Ukraina kaukana?” ”Miksi Israelissa soditaan?”

Sitä en tiedä, ovatko he miettineet ISISin kaulankatkomisvideoita. Ja miten niihin pitäisi reagoida?! Kovin on surullista, jos lasten täytyy miettiä tällaisia asioita. Isänä Karppaaja kieltää tietysti sodan mahdollisuuden. Mutta aikaansa huolestuneena seuraava Karppaaja näkee joitakin yhtymäkohtia vuoden 1939 tilanteeseen. Sama naapuri uhittelemassa, puolustusmäärärahoja tiputettu uhkaavan paljon... Ei sentäs Malli Cajanderia tarjota varusmiehille, mutta ei paljoa puutu.

Ajat ovat tietysti toiset. Vaikka haluaisimme kieltää ikävän skenaarion toteutumisen, niin pahimman varalle on varauduttu. On väestönsuojien rakentamisvelvoitteet, tietyillä tehtailla ja tuotantolaitoksilla on sodanaikaiset velvollisuutensa (Tosin sitä en tiedä, mitä tapahtuu konkurssien ja yrityskauppojen ja yritysten Suomesta joukkopakojen myötä) ja esimerkiksi on evakuointisuunnitelmat, jos kaupungit on tyhjennettävä. Mutta tuntuu siltä, että näitä asioita tärkeämpiä meidän nyky-yhteiskunnassa ovat viskikohut tai viidakon tähtöset. Jos poikkeustilanne tulee, niin Kulttuurikarppaajakin pukee sotasopansa ylle ja lähtee esikuntaan lajittelemaan postia.

Karppaaja on aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta. Joten tämänkertainen ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä oli aihealueeltaan tuttu. Mutta näkökulma oli erilainen, mihin olin tottunut. Aihe viime aikoina hyvinkin ajankohtainen: Sotalapset.

Kainon Laulu kertoo Katariinasta (Miia Selin), joka taas kertoo Farridaddinille (Jari Leppänen), Ismahille (Catherine Knuutila) ja Nadimahille (Anindhita Syahbi Syagata) äitinsä Kainon (Petra Ahola) tarinan Laatokan Karjalasta sotalapseksi Ruotsiin. Kainon perheeseen kuuluivat Isä (Pentti Helin), äiti (Kristiina Hakovirta), isoveli Arvo (Samuli Muje) sekä Matti (Jari Ahola). Sota syttyy ja koti jätettävä. Isä lähtee sotaan ja lapset laitetaan Ruotsiin. Kaino piti veljistään huolen. Ettei sisaruksia eroteta eri perheisiin. Näennäisesti Ruotsi oli hyvä vaihtoehto lapsille. Olihan siellä rauhallista, kaakaota ja limonadia. Mutta suhtautuminen oli samaa luokkaa kuin Suomessakin Karjalan evakoille. Paljon lasten hyvinvointi riippui sijoitusperheestä. Juhlapuheissa Finlands sak är vår, mutta aina niin ei todellisuudessa ollut.

Sotalapsia lähetettiin muihin pohjoismaihin lähes 80000 lasta, joista n. 7500 ei sodan jälkeen enää palannut Suomeen. Ajatus lasten evakuomisesta Ruotsiin muuten tuli ”puolueettoman” Ruotsin puolelta.

Rauhan tultaessa kaksi lapsista palasi, mutta kuinkas ollakaan, suomen kieli oli unohtunut. Mikään ei ollut kuin ennen. Kotipaikka oli muuttunut, Isä oli muuttunut sodassa. Eikö enää ollutkaan kotia? Mitä isä enää tekisi mykillä lapsilla? Onko niistä edes halkohommiin ja pöllisavottaan? Niinpä lapset lähtivät heti takaisin Ruotsiin, kun tulivat täysi-ikäisiksi.

Pysäyttäviä kohtauksia visuaalisesti näyttävässä Kainon lauluissa olivat pommikoneiden ylilento, Kainon painajainen ja minä itse olin yllättynyt kohtauksesta, jossa Kaino tapasi Venäläisen sotavangin. Jos sotalapset on ollut yksi historiamme vaikeista ja vaietuista aiheita, niin sitä on myös venäläisten sotavankien kohtelu Suomessa. Hienoa kun tämä oli huomioitu Kainon Laulussa, mutta aihe ansaitsisi oman näytelmän. Nyt ei ollut vielä tämän aika. Ja Kainon laulussa kävi selväksi, jos sodan alla lapsilla oli R-vika, niin ärrä opittiin eräällä poliittisesti epäkorrektilla R-sanalla, jota voimme kutsua hädän tullen itänaapuristamme.

Yleisössä oli tällä kertaa hyvin pukeutuneita, iäkkäitä katsojia. Uskoisin heillä olleen omakohtaisia kokemuksia aiheesta ja tämä toikin ensi-illalle hyvin isänmaallisenkin tunnelman. Melkein kuin itsenäisyyspäivä olisi siirretty lokakuuhun. Itsessäni huomasin suuren kunnioituksen heitä kohtaan. Harvoin yleisö on ollut näin hiljaa. Yleisö yltyi spontaaneihin suosionsoituksiin, kun Kaino joutui laulamaan Ruotsissa Suomen kansallislaulun. Ja Kaino lauloi mitä sattui, koska ei muistanut laulun sanoja. Tosin kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän lauloi, niinpä sanat olivatkin hyvinkin hauskat. Yleisön joukossa oli myös vanhempia lastensa kanssa.

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Petra Ahola on Kainona sykähdyttävä. Iso rooli ja itsekin ihan samaistui pienen lapsen hätään kaiken myllerryksen keskellä. Myös Kainon veljet, rooleissa Samuli Muje ja Jari Ahola, toivat tarvittavaa kevennystä raskaaseen aihepiiriin. Kaino, Arvo ja Matti olivat kuin Tupu, Hupu ja Lupu ilman sudenpentujen käsikirjaa. Heidät laitettiin junalla Ruotsiin selviytymään. Se oli heidän sotansa. Heidän uhrauksensa isänmaalle.

Sota jätti monien sukupolvien ajaksi syvän arven. Monta vuosikymmentä meni, ettei asioista puhuttu niiden oikeilla nimillä. Kun asioihin ottaa etäisyyttä, niin niistä pystymme puhumaan. Sotalapsiasiassa tarvitsimme aikaa reilut 70 vuotta. Kainon laulu on terapiaa koko Suomelle! Hattu päästä pois ja yhdy Kainon lauluun:

"Oi maamme Suomi synninmaa..."

Keskiviikkona Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä sai ensi-iltansa Friedrich Dürrenmattin Vanhan Naisen Vierailu (Der Besuch der alten Dame). Ohjaus on Maiju Sallaksen. Vanhan Naisen Vierailu sijoittuu Gülleniin. Güllen on suoraan sanottuna pers'aukinen keskieurooppalainen tuppukylä, jonka juna-asemalle eivät pysähdy junat kuin hätäjarrusta kiskaisemalla. Kaupunki rypee työttömyydessään ja on lähestulkoon konkurssikypsä. Kuin näyttämölle olisi siirretty Forssa. Mutta yhtenä päivänä kaupunkiin palaa monimiljardööri Claire ”Kläri” Zachanassian (Tuire Salenius) ja hänen seurueensa, johon kuuluivat hovimestari (Matti Pussinen-Eloranta), eunukit Koby (Eeva-Riitta Salo) ja Loby, (Emmi Kaislakari) musta tiikeri, tyhjä ruumisarkku sekä turvamiehet Toby (Antti Lauttamäki) ja Roby (Antti Palo).

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Kläri lupaa pelastaa kotikaupunkinsa, jonka aseman vessa oli isänsä suunnittelema, mutta pelastamisessa on yksi pieni mutta: kaupunkilaiset saisivat 500 miljoonaa ja kaupunki 500 miljoonaa, jos he tappaisivat Klärin ex-poikakaverin, kauppias Alfred Illin (Ilkka Koivula). Tämä olisi kosto, mitä Kläri on mielessään hautonut vuosikymmenet.

Kosto. Jumalaa ja lainsäätäjää pelkäävä kansalainen ei voisi tappaa ketään... Mutta entäs jos kyse onkin miljoonista? Ja jos se pelastaisi koko kaupungin? Kieltämättä tuli hassu assosiaatio tähän päivään. Elävään elämään. Olin aikaisemmin päivällä ennen ensi-illan alkua Pirkanmaan Tulevaisuus-seminaarissa. Siellä vuoristoneuvostuurat sun muut näyttelivät powerpointilla, kuinka huonosti Tampereella menee. Kaikki käppyrät sojotti alaspäin ja luvut olivat isoja miinuksia. Ei sentääs Comic Sans-fontilla, mutta punaiseksi värjättyjä. Tampere on kurjassa jamassa. Tarvitaan tehokkuutta. (luetaan ”lisää säästöjä”) Jonkun pitäisi tehdä jotakin. Tällaisissa tilanteissa on vain valitettavasti liikaa tyhjän puhujia kuin toimijoita. Ihan kuin Tamperekin odottaisi Kläria... eikun Uutta Nokiaa tipahtavan taivaalta tai no... junalla hätäjarrua kiskoen.

Asiaan. Asetelma on kutkuttava. Yksityisetsivä Matulaa muistuttavan kauppiaan Alfredin tilanne alkoi hetki hetkeltä käydä tukalammaksi kun hän äkkäsi muiden kaupunkilaisten rikastumisen. Tilannetta ei helpottanut yhtään pormestarille (Tommi Raitolehto) ostetut tuliterät toimistokalineet. Eikä se, kuinka kaupunkilaiset ostivat tavaroita velaksi.

Vanhan Naisen Vierailu on tarina ahneudesta, kostosta ja rahan mahdista. Kun kaikki on samaa mieltä, niin jopa ihmisen tappaminen on oikeutettua. Rahatukon edessä voidaan näennäisen yksimielisesti tehdä mitä vain. Ja olihan Güllen länsimainen sivistyskaupunki: Goethekin oli peräti yöpynyt kaupungissa. Niinpä demokraattisesti kaupunki äänesti asiasta. Äänestystilanne oli kuin jostain television kokoillan showsta, jossa pormestarin hehkutus oli jo Hitlermäistä (halutessasi voit myös laittaa minkä tahansa kotimaisen politiikon ennen vaaleja tähän) kansankiihotusta. Yhdessä voimme tehdä mitä vain. Miljardi on meidän kaikkien etu. Oli sitten kyseessä kauppiaan henki tai vaikkapa sakkaava vientimme.

Tampereen Työväen Teatterin Vanhan Naisen Vierailu on alunperin sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin vuonna 1956 kirjoittama näytelmä. Vaikka tarina on jo vuosikymmeniä vanha, niin keskiviikkona näimme, kuinka pelottavan ajankohtainen vierailu onkaan. Absurdi, hauska, outo eunukkeineen, jännittävä...

Ja Tuire Salenius loisti roolissaan. Rooli oli kuin hänelle tehty. Ja Karppaaja oli iloinen nähdessään ekaa kerran Tuiren lavalla. Jonkun näyttelijän minäkin sentään tiesin! Myös opettajan roolin tehnyt Mika Honkanen pastorisillimäisenä kielenlipojana ja Ilkka Koivula hermoheikkona Alfredina vetosivat Karppaajaan.

Pois kävellessäni päässäni soi Herreysin Diggi-loo diggi-ley:

”Där jag går i mina gyllne skor... ”

Tiistaina 14.10. sai Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa Suomen kantaesityksensä Jonas Gardellin käsikirjoittama ja Miika Murasen ohjaama Kaikki on kohta hyvin (Ömheten). Se on tarina Rasmuksen (Juha-Matti Koskela) ja Benjaminin (Severi Saarinen) rakkaudesta 1980-luvun Ruotsissa ja Tukholmassa. Ja jos tarkennetaan, niin rakkauden viimeisistä hetkistä. Rasmus on sairastunut AIDSiin ja se oli 1980-luvulla samanlainen asia kuin Ebola nykyään. Jos nyt on ollut Ebola-hysteriaa tai joku vuosi sitten lintuinfluenssa-hysteriaa, niin 1980-luvulla oli sitten AIDS-hysteria. Puhuttiin hinttirutosta. Jokaisen oli kuoltava yksi kerrallaan.

Olin 80-luvulla ala-asteikäinen. Uutiset oli täynnä AIDSia. Keskisuomalainen oli yhtä AIDSia. Valituissa Paloissa oli AIDS-juttuja. Ja kaiken paniikin keskellä oli elettävä. Koulussamme oli ulkovessat. Koska olimme ovelia, niin ei käyty välitunneilla vessassa, vaan kesken tunnin. Keskeytyi kivasti opetus heti viiden minuutin jälkeen. Tarttuuko AIDS, jos vedän tuosta ilmasta roikkuvasta ketjusta tuotokseni huuhtelun takia? Uskallanko istua tuolle renkaalle?

Tai jos ajatellaan vaikka tuota lintuinfluessaakin, niin silloin oli kättelykiellot virastoissakin. Piti muistaa yskiä oikein ja virastoissa oli kylttejä ”Täällä emme kättele.” Tuntuu, kuin ihmisiltä katoaa järki, kun jotain tämänmoista tapahtuu. Saako pyyhkiä kyyneleitä paljain käsin vaiko pitääkö siihenkin olla kumihanskat? Niin... Tavalliseen influenssaan kuolee Suomessa vuosittain 500-2000 henkilöä. AIDSiin on kuollut Suomessa vuosina 1980-2013 n. 300 henkilöä.

Kaikki on kohta hyvin on Karppaajan ensimmäinen näytelmä, jossa pääroolissa oli homopari. Kolmen lapsen isänä mennään minulle kovin tuntemattomalle alueelle, mutta kyseessä ei ollut onneksi Village Peoplemaista klisheilyä tyyliin öljytty mies odottaa vuoteessaan, milloin valimossa työskentelevä mursuviiksinen nallekarhu saa yövuoronsa tehtyä. Vaan homopari näkyi aivan tavallisena parisuhteena. Pian 14 vuotta on Karppaajallakin parisuhdetta takana, niin siihen kuuluu mököttelyä, riitelyä, lohduttelua ja vakuuttelua toiselle, että rakastan sinua silloinkin, kun olet ruma ja ryppyinen. Siis tämä näytelmä sopisi niin hyvin heille, joille on vaikeata sulattaa ihmisten erilaisuus.

1980-luku näkyi ja kuului ja melkein olin jo unohtanut, kuinka jännää olikaan, kuka pääsi vastailemaan ensimmäisenä, jos perheen puhelin sattui soimaan. Minä vastasin aina muuten näin: ”Kuusi-kolme-kaksi-kaksi-viisi-kolme, sukunimellä, etunimi puhelimessa”

Jännitettä luo lohduton kuolemantuomio, mutta myös se, mitä mieltä muut ovat homoudesta ja Rasmuksen sairaudesta. Rasmuksen vanhemmat tulevat kylään ja heillekin pitää asiasta kertoa. Harald, Rasmuksen isä (Vesa Kietäväinen), on hiljainen vanhan kansan murahtelija, jonka ulkoinen olemus muistuttaa yllättävän paljon Jörn Donneria. Sisäinen pelleni jo melkein mielessään imitoi, kun näin Haraldin: ”lukeminen kannattaa aina!” Sara-äiti (Minna Hokkanen) on taas sellainen elohopea-huseeraja, jolle tärkeintä on, että jääkaapissa on ruokaa ja jos vaikeita asioita pitää kohdata, niin ensiksi keitetään kahvit. Vanhemmuuden vaikeus. Mitä sinä tekisit, jos kuulisit poikasi olevan kuoleman sairas? Mitä sinä tekisit, jos kuulisit poikasi olevan homo? Mitä muut ajattelisivat jos kuolinilmoituksessa on oman poikasi poikaystävän nimi? Kysymyksiä. Näytelmässä tämä luo ristiriitoja, mutta kuitenkin alta paistaa kyllä rakkaus. Tosin peittyneenä hinttiruttoyhteiskunnan alle.

​

Kuva Kari Sunnari / TTT

Helpolla Kaikki on kohta hyvin ei katsojaansa päästä. Nessuja kuluu isommaltakin ukolta, mutta samalla antaa paljon ajattelemisen aihetta. Monet asiat ovat muuttuneet 80-luvulta parempaan suuntaan, mutta paljon on vielä tehtävää. Ehkäpä maailma muuttuu paremmaksi. Ehkä jo Ebola-kohun jälkeen, kunnes tulee seuraava kohu.

Tiistaina 14.10.2014 TTT: Kaikki on kohta hyvin / Suomen kantaesitys

Keskiviikkona 15.10.2014 TTT: Vanhan naisen vierailu / Ensi-ilta

Torstaina 16.10.2014 TTT: Kainon laulu / Kantaesitys

Keskiviikkona 29.10.2014 TT: Klassikot lavalla Redux-ohjaajan versio

TEATTERI:

Tampereen Teatteri: Les Miserables 2013

Tämä on tärkeä minulle monella tavalla. Ensinnäkin minun teatteribloggaus alkoi tällä. Ja oikeastaan samalla koko teatterissa käyminenkin. Sen minä tiesin, että kirjoittaa osaan. Takana yli 1000 bloggausta eri blogeihin. Mutta teatteri? Enhän mä tiennyt siitä yhtään mitään. Ja mitä hittoa mä kirjoittaisin muka? Ja siitä se idea kypsyi. Taviksen näkökulma. Kiitos Tampereen Teatteri tästä. Les Miserablesilla aloitin. Sopivasti musikaali, joita kuvittelin vihaavani. Tykkäsin. Hieno spektaakkeli. Ja tällä tiellä olen vieläkin. Upeaa, kun meillä Tampereella tehdään näin hienoja juttuja.

Tampereen Teatteri: Kylmä Murha 2013

Viime vuoden jutuista jäi mieleen myös Kylmä Murha. Tässä ei katsojan tarvinnut venyä, vaan sai vaan nauttia Britti-meiningistä ja jännityksestä. Tämä oli kuin Karppaajalle tehty. Laadun takasi myös Edward Taylor!

Tampereen Työväen Teatteri: Maanalainen Armeija Iskee jälleen 2013

Okei. Tää ei ehkä taiteellisuus-pisteitä tuo. Ja mun teattari-blogi uskottavuus karisee samoin tein. Mutta minä olen 'allo 'allo-fani. Vaikka tänään vein kaksi Ikea-säkillistä vanhoja DVD:itä divariin, niin maanalaiset säilytin itselläni. Kaikki tuotantokaudet. Jopa ne pari viimeistä, jotka ovat jo hiukan surkkuja. Mutta hei, ALLO ALLO! Netistä katsonut pitkään, kuinka Briteissä olivat alkuperäiset näyttelijät tehneet teatterikiertueen ja katsojat olivat pukeutuneet asianmukaisella tavalla. Ja sitten kun huomasin, että Tampereelle oli Maanalainen tulossa, niin vähänkö repesin liitoksistani. Tykkäsin.

Ahaa Teatteri: Viirun ja Pesosen joulu 2013

Kun karppaajalla on lapsia, niin halusin laittaa yhden lastennäytelmänkin listoille. Ahaa Teatterin Viirusta ja Pesosesta tuli itsellenikin mukava joulufiilis päälle. Ei paljoa haitannut ulkona vihmova vesisade ja sula maa, kun Viiru & Pesonen valmistautuivat jouluun.

Tampereen Työväen Teatteri: Yöllisen Koiran Merkillinen Tapaus 2014

Tämän vuoden jutuista ehdottomasti paras. The Elämys. Ei löydä sanoja.

KONSERTIT:

Deep Purple 1993

Mun eka isompi konsertti. Ja näin Purplen ensimmäistä kertaa. Legendaarisessa kokoonpanossa. Ritchie Blackmoren viimeinen. Tämä oli sitä aikaa, jolloin keikkasetit eivät liikkuneet netissä, niinpä biisit tulivat yllätyksenä. Keikka, josta en ikinä toivu! Hassua oli nähdä, kuin Ian Gillan hävisi takahuoneeseen kun Blackmore soitti. Ja Blackmore katosi taakse, kun Gillan spiikkaili. Lopussa sävähdytti perustajajäsenten Blackmoren ja Jon Lordin kädenpuristus. Kiitos 25 vuodesta.

Purplen vuoden 2000 keikka oli lähes yhtä hyvä. Lordin Hammondeissa oli alkukeikan ajan ongelmia, niinpä Woman From Tokyo ja Fireball vedettiin sähköpianolla. :D :D Gillanin ”We have some organproblems”-läppä nauratti meikäläisiä kovin.

Ken Hensley 2002

Tampereen tullikamari aivan täynnä. Lippujen hinnat 11€ ja musiikkia kolmisen tuntia. Hintalaatusuhde kohdillaan. Joillakin tyypeillä on sitä lavakarismaa. Ja Hensleyllä on sitä. Hänen ei tarvitse kuin mennä Hammondien taakse, niin johan porukka oli myytyjä. Keikkasetti oli vielä lähes yksinomaa uuden levyn tuntematonta matskua!!! Muutama vanha Uriah Heep-klassikko sentään mahtui mukaan. Parhaimpia keikkoja ikinä. Jouduin ostamaan Hensleyn soololevyn ja mies antoi vielä nimmarin. Ja sain myös David Kilmisterin ja Andy Pylen puumerkitkin.

Genesis 2007

Olympiastadion ja Genesiksen ensimmäinen keikka comeback-kiertueellaan. Olipa jotenkin söpöä nähdä, kuinka isoja miehiä jännitti aikuisten oikeasti. Mutta aivan tajuton keikka. Ja paljon sitä vanhempaakin tuotantoa.

Roger Waters The Wall 2011

Upein näkemäni keikka. En löydä sanoja tälle. Mutta jos rehellisiä ollaan, miehen In the Flesh-kiertueen keikka vuodelta 2002 oli myös sykähdyttävä. Ei visuaalisesti, vaan musiikin takia. Sainpa kuulla ensimmäistä kertaa livenä Pink Floyd-miehen Amused To Death-levyn materiaalia.

Procol Harum with Gary Brooker 2013

Näin Procol Harumin vuonna 2007, mutta kuusi vuotta myöhemmin he olivat parempia. Vieläkin muistan Nothing That I Didn't Knowin, joka oli omistettu silloin päivälleen 23 vuotta sitten huumeisiin kuolleen BJ Wilsonin muistolle. Kulttuuritalo nieleskeli kyyneleitä.

Pekka Töpöhäntä kuului omaan lapsuuteeni. Samoin Itä-Euroopan animaatiot. Ja jos jotain kotimaisista pitäisi mainita, niin ekana tulee mieleen Hapsiainen. Lasten ohjelmien teko oli varsin helppoa: tarvittiin vain Oy Yleisradio Ab:n budjetti, Esa Pakarisen (jr) käsi ja siihen silmät, niin lapset olivat tyytyväisiä. En tiedä toimisko nykyajan lapsille samanlainen tarjonta...

Mutta Karppaajan mukana oli nyt kolmasluokkalainen karppaajan tyttö. Karppaaja oli lukenut vanhoja Töpöhäntöjä iltasaduiksi vielä jokunen vuosi takaperin. Joten aihe oli suht tuttu.

Kuva: Kari Sunnari, Graafinen suunnittelu: Anne Sillanaukee / TTT

Tommi Erkon ohjaama Pekka Töpöhäntä pureutuu hyvin tärkeään ja ajankohtaiseen teemaan. Kiusaamiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Nelikymppisenä pienten lasten isänä olen tietysti kiusaamisesta huolissani. Sitä kun itsekin sain oman osani. Sitä haluaa omia lapsia kasvattaa, että jokainen on tärkeä omana itsenään ja kiusaaminen on hyvin nounou. Kun lapsia yrittää kasvattaa hyväksi veronmaksajaksi, joka erottaa, mikä on oikein ja mikä väärin, niin samalla media toitottaa työpaikkakiusaamista, ISIStä ja Ukrainaa. Onko tämäkin asia taas "älkää tehkö niinkuin aikuiset tekevät, vaan tehkää niinkuin me sanomme..." Ja niin on pohja taas poissa tältäkin asialta. Teot ratkaisevat. Ja esimerkin voima.

TTT:n nerokas #kutsumua-twiitti.

Mutta tärkeä asia. Ja Pekka Töpöhännässä tämä tulee alaluokkalaisille hyvässä muodossa. Voisin kuvitella koulujen menevän katsomaan Pekkaa ja tekevän erilaisia ryhmätöitä eri aineissa liittyen vaikkapa kiusaamiseen. Itse Pekka Töpöhäntä (Severi Saarinen) päähenkilönä on samalla tavalla tylsä kuin Tintti sarjakuvissa. Tinttikin on se päätyyppi, mutta kyllä ne sivuhahmot ovat paljon värikkäämpiä. Tintti on Tintti, jotta saadaan tarina aikaiseksi. Sama on Pekka Töpöhännässä. No Pekka on hahmo, jota on kovisten helppo kiusata: töpöhäntä, jonka rotta on joskus puraissut nykyiseen mittaansa, typerä punainen solmio, hieman ujo ja ennenkaikkea siniset silmälasit, Mikko Alatalon tyyliin.

Pekka Töpöhäntöjen pahis on Monni (Mika Honkanen). Ja jostain kumman syystä pahikset ovat herkullisia hahmoja. TTT:n Monni muistuttaa erehdyttävästi Gary Glitteriltä. Joka kyllä on myöskin hyvin pelottava persoona. Jos Monnin esikuva oli kirjailijan ilkeä latinanopettaja ja silloin varmaankin mielessä olivat silloiset diktaattorit Hitler ja Mussolini (ensimmäinen Pekka Töpöhäntä-kirja julkaistiin vuonna 1939), niin nytpäs Karppaajalle tuli Monnista eräs nimeltä mainitsematon itäisen suurvallan dik... öööh... presidentti mieleen. No, lapsilla ei tällaiset asiat onneksi päässä soi, vaan Monni on tylsä kiusaaja, joka tekee kaikkensa, jotta Pekan elämästä tulisi ikävää. Hyvin tunnistettava hahmo koulujen välitunneilta.  Monnilla on oma "seurakuntansa", johon kuuluu Pilli (Vesa Kietäväinen) ja Pulla (Jyrki Mänttäri). Pilli ja Pulla ovat helposti johdateltavissa olevia kissoja, joilla ÄO lienee Putin-juuston luokkaa. Hauskat hahmot, jotka naurattivat yleisöä toistoillaan. Jos jatketaan Tintti-vertausta, niin Pilli ja Pulla ovat Töpöhännän Dupond ja Dupont. Muutes, ensi-illassa hymyilytti väliajan tarjoilu: lapsille oli Pillimehu ja pulla. :D

Illan "kissat" olivat Arkadian Ulla (Heidi Kiviharju) ja Maija Maitoparta (Laura Alajääski). Minun teatteriseuralainen odotti kovasti, milloinkas se Maija ilmestyy lavalle. Illan odotetuin hahmo siis! Ullan potkulauta varmasti keräsi yleisön kaikki "mä tahdon kans tuollaisen!"-toiveet.

TTT:n Pekka Töpöhännässä suurimman päivityksen oli saanut musiikki. Alkuperäisen musiikin oli säveltänyt Pentti Rasinkangas Jyväskylän kaupunginteatterin tilaustyönä vuonna 1992. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin TTT:n oma äänisuunnittelija Jarkko Tuohimaa ja muusikko Tony Sikström (DJ Mau55) olivat tuoneet Rasinkankaan klassikot tähän päivään. Miksi lastenmusiikin pitäisi olla tylsää? Itse en todellakaan ole konemusiikin ystävä, mutta Töpöhännän musiikki oli onnistunut. Jospa Pekka Töpöhännästä tehtäisiin soundtrack. Vink vink! Ja itse asiassa näytelmä on myös samalla DJ Mau55in livekeikka! Hiiri on lähes kokoajan instrumentteineen ja pimeässä loistavine korvineen äänessä. Hauska idea!

Kun Kaisu Hulina (Laura Alajääski) taustatanssijoineen tuli lavalle, niin siinä oli jo lähestulkoon ladygagamaista meininkiä. Kaisu Hulinan esiintyminen katsomoon näytti kyllä tosi hyvältä. Peukkumerkki sille. Iso sellainen.

Seuralaiseni tuntui tykkäävän Pekka Töpöhännästä. Maija Maitoparta oli hyvä, mutta myös se, että Monni juoksi tytön selän takaa sai erityismaininnan. Yleisarvosanaksi tyttö antoi "HASSU". Karppaaja on nähnyt aika monta lasten juttua nyt. Ja en tiedä, onko tämä pelottavaa vai ei, mutta myös itse olen viihtynyt näissä hyvin. Pekka Töpöhännälle iso plussa tärkeästä aiheesta. Ollaan nostettu kissa pöydälle, niinkuin sanotaan. Myös näyttelijät huomioivat hyvin pienet katsojat. Ja musiikki oli hyvää. Katti Matikainenkin sanoisi: MAU-ahtavaa.

Muutes, ensi-iltaan oli yleisö pukeutunut erityisen hienosti. Enkä bongannut yhtään kaulusta, joissa olisi ollut kaakaotahra.

Ps. Alkujaan Pekka Töpöhäntä ei ollut pelkkä lastenkirja. Pekka Töpöhännän kirjoittanut Göstä Knutsson opiskeli aikoinaan Uppsalan yliopistossa ja monet alkuperäisen Pekka Töpöhännän hahmojen esikuvat ovatkin Tukholman osakunnan ja Uppsalan ylioppilaskunnan osakuntatovereita.

Pekka Töpöhäntä on Gösta Knutsson itse. Maija Maitoparta on taas Gösta Knutssonin tuleva puoliso Erna Knutsson. Ilkeä Monni oli ikävä latinankielinen opettaja, josta Gösta Knutsson ei itse pitänyt. Pilli oli taas Tukholman osakunnan jäsen Bengt Lindberg, josta myöhemmin tuli lentoyhtiön johtaja. Pulla oli Olof Rydbeck (toimi Tukholman osakunnan johdossa 1937-1938). Rydbeckistä tuli Ruotsin radion päällikkö (1955-1970) ja YK-lähettiläs. Rauhan esikuvana oli kirjastonhoitaja Bridget Liljencrantz ja Riston Axel Liljencrantz, joka oli Tukholman osakunnan johtaja (1938-1939) ja oli myös kirjastonhoitaja. Tuomiokirkontornin Vanha-Maija oli arkkipiispan vaimo Anna Söderblom. Arkadian Ulla oli Tukholman osakunnan jäsen ja myöhemmin Historiallisen Museon kuraattori Maj Odelberg (o.s. Gullbring). Trisse oli oikeastikin kissa: Gallie Åkerhielmin omistama paksu kissa. Metsäkulman Murre taas oli myöhemmin radiotoimittaja, näyttelijä, konserttipianisti filosofian kunniatohtori Einar Haglund.

(Lähde: WIkipedia)