Tällä kertaa Kulttuurikarppaajamme meni Procol Harumin keikalle Helsinkiin. Tai tällä kertaa konsertti oli nimellä Procol Harum with Gary Brooker jostain ihmeellisestä syystä. Vaikkakin alkuperäisestä yhtyeestä ei ole kuin herra Brooker paikalla, mutta nykyinen kokoonpano on ollut jo pitkään yhdessä. Marja-Siskolta näyttävä kitaristi Geoff Whitehornikin jo vuodesta 1991.

Procol Harumin kokoonpano:

Gary Brooker - Piano ja laulu
Geoff Whitehorn - Kitara
Matt Pegg - Basso
Josh Phillips - Kosketinsoittimet, Hammondit
Geoff Dunn - Rummut

(Keith Reid - Sanoitukset)

Olen nähnyt bändin edellisen kerran, kun oli rakkauden kesä 2006 Järvenpään Puistobluesissa. Mieleeni jäivät siltä keikalta Brookerin jalkapallojutut ja erityisen lämmin ilma. Bändi on käynyt tässä välissä mm. kahdesti Äänekosken Keitelejazzissa. Nämähän olivat ne keikat, kun vuonna 2009 Gary Brooker oli katkonut itseltään ennen konsettia viisi kylkiluuta eikä pystynyt laulamaan kuin tosi lyhyen setin tuskissaan. Seuraavana vuonna he hyvittivät tämän pettymyksen ja soittivat taas Äänekoskella. Tosin nyt erikoissetin. Silminnäkijät olivat kehuneet näkemäänsä.

Procol Harum on kova keikkabändi. Ja olen lukenut Gary Brookerin tavasta valita soitettavat kappaleet konsertteihin "viime tipassa". Niinpä yhtyeen on hanskattava useitakymmeniä biisejä, jos vaikka juuri se biisi soitetaan sinä iltana.

Itse ajelin autolla Tampereelta Helsinkiin melkoisessa vesisateessa. Nyt oli Kulttuurikarppaajallakin jännitystä matkassa, kun ei ollut meikäläisellä harmainta haisua, mitä soittavat. Aina ajan tasalla olevat Procol Harumin kotivut eivät kertoneet, mitä he olivat soitelleet Ruotsin päässä. Kun olin löytänyt vapaan rakosen, mihin sain Dodgeni tumpattua, käpyttelin kohti Kulttuuritaloa. Ovet aukesivat ihanan aikaiseen: klo 18:30. Tällainen varhennettu konserttikulttuuri sopii minun vartalolleni oikein hyvin. Vein takin narikkaan ja sain narikkalapun ja jonkun pienen lappusen. Tihrustelin sitä aikani ja tajusin sen olevan kuitti narikasta. Tämän täytyy olla kultturellia.

Seuraavaksi kohti miesten vessaa. Kulttuurivirtsani jälkeen yritimme yhden kohtalotoverin kanssa miettiä, miten käsienpyyheautomaatti oli tarkoitus toimia. Kättä piti heiluttaa. Heilutimme käsiä. Masina surisee ja murisee, mutta mitään ei tapahdu. Yritimme repiä pyyhettä telalta, mutta pyyhe ei antanut yhtään periksi. Huomasin myös kiellon: Älä katko pyyhettä. No emme katkoneet. Pyyhin käteni housuihini. Pyyheautomaatin mysteeri jäi selvittämättä. Tämän täytyi olla kulttuuria.

Menin paikalleni istumaan. Taustalle oli heijastettu Shine On Brightly-piano, josta kurkkasi USA:n lippu. Suurin piirtein tasan puoli kahdeksalta bändi asettui soittimien eteensä ja yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin. Ensimmäisenä biisinä kuultiin Shine On Brightly. Heti alkuhetkistä huomasin, että tästä tulee hyvä konsertti. Yleisöä on paljon. Gary Brooker veti biisit tutulla hiekkapuhallusraspiäänellään. Ja vaikka ikä huitelee jo seitsemässäkympissä, niin eipä sitä huomannut oikeastaan muusta kuin siitä, että laulujen sanat oli kirjoitettu todella isolla fontilla, mikä näkyi piippuhyllylle asti.

Ja ne biisien välispiikkaukset... Brittihuumoria parhaimmillaan. Saimme kuulla kuinka hän vanhetessaan on huomannut kuinka hääpäivälahjat vain kallistuvat. Taisivat Brookerin pariskunta olla jo safiirissa menossa. Välillä hän yritti miettiä, kuinka hänen pitäisi soittaa meille, joille näkyy vain hänen selkänsä. Välillä kuulimme aaarrrr-merirosvoilua. Ja niin pois päin. Ja yleisö ulvoi. Hauska mies.

Yksi keikan upeimmista hetkistä oli, kun Gary Brooker omisti Home-klassikon Nothing That I Didn't Knowin päivälleen tasan 23 vuotta sitten kuolleelle Procol Harumin rumpalilegendalle BJ Wilsonille. Geoff Dunnin rumpupatterin eteen tulivat pienet kukkalaitteet. Kyseinen biisi on Kulttuurikarppaajan itkubiisi ja nyt kun vielä tällainen omistuskin, niin yleisö kuunteli kappaleen kyyneleet vierien.

"I wish that I could have died instead"

Olen käynyt lukuisissa konserteissa ennen tätä Kulttuurikarppaustakin. Ja tällä kertaa hämmästyin, kuinka kovaääninen olikin yleisö. Siis ollaan Kulttuuritalossa. Se on loppuunmyyty. Ja ihmiset nakottaa penkillä ja kun biisi loppuu, niin taputetaan. Näinhän se menee. Mutta Procol Harum sai tuvan melkoiseen hurmostilaan. Ja jotenkin vaikutti siltä, että bändikin oli ihmeissään, kuinka yleisö oli konsertissa mukana.

Konsertti käsitti noin vartin väliajan, mikä tuli mulle yllätyksenä. Hieman hämmästelin, minne bändi lähti Simple Sister-revityksen jälkeen. Tietysti tästä olisi voinut olla jossain pieni huomautus. No. Sainpahan minä somettaa siinä väliajalla.

Toisella puoliskolla tuli uudempaa materiaalia ja yllätyin kuinka hyvin yleisö otti nekin vastaan. Yksi hauska mokakin sattui. Herra Brooker unohti sellaisen harvinaisuuden, kuin A Whiter Shade of Palen sanat alkumetreillä...

Encorena tulikin Conquistador, missä volyymitasot aiheutti varmaan monella kuulolaitteen volume-nappulan siirtoa. Lopuksi bändi jakeli rumpupatterin eteen tuotuja kukkia faneille. Söpöä.

Illan aikana kuulimme:

Shine on Brightly
Pandora's Box
Beyond The Pale
Homburg
Kaleidoscope
As Strong As Samson
Nothing That I Didn't Know (Dedicated to BJ)
Grand Hotel
Simple Sister

(Väliaika - kahvia ja pullaa)

The VIP Room
A Rum Tale
Missing Persons
Broken Barricades
Whaling Stories
A Whiter Shade of Pale
A Salty Dog

(Encore)

Conquistador

Keikka kesti parisen tuntia. Minusta yksi parhaimpia näkemiäni konsertteja. Vaikka monta omaa suosikkia jäikin kuulematta, niin monta itsellekin yllättävää kappaletta kuulin. Ja jaksan arvostaa Procol Harumissa myös sitä, että soitettavia kappaleita löytyy läpi uralta. Pois kävellessäni hyräilin A Rum Talea. Siitä on vähän aikaa, kun Grand Hotellia olenkin kuunnellut.