Kulttuurikarppaajamme laittoi farkut jalkaan, siistin paidan päälle, suhautti kainaloon teatterideodoranttia ja sipaisi hieman kultturelliä partavettä leukaan. Olihan nyt kyseessä klassikkoteos, Anton Tšehov ja hänen vuonna 1896 ensiesityksen saanut näytelmä, Lokki. Tämä on vieläpä hänen kuuluisin teos.

Okei. Venäläiset asiat ovat minulle olleet... hämmentäviä. Elin lapsuuden, jolloin Neuvostoliitto oli olemassa. Sen aikaisissa halpistavarataloissa oli myytävänä venäläisiä leluja hongkongilaisten vastaavien vieressä sulassa sovussa. Lada oli Suomen enten levinnein auto. Ja joulu ei ollut joulu, jollei tullut venäläisiä tai muun itäblokin maiden animaatioita ennen joulupukin vierailua. Telkkarissa saatettiin näyttää NKP:n puoluejohtajien hautajaisia suorana, kun niitä tuppasi kuolemaan 1980-luvun alussa koko ajan.

Sodan kauhut kokenut ukkini aina tuumasi entisenä kaukopartiomiehenä: "Venäläiset eivät osaa tehdä muuta kuin pyssyjä ja huopatossuja."

Olen joitakin venäläisiä elokuvia nähnyt. Ne voisi lokeroida kategoriaan "Roudasta Rospuuttoon". Ja nyt minä, Kulttuurikarppaaja, menen vapaaehtoisesti katsomaan Tampereen Teatteriin Lokkia. Ja jopa ilman seuraa. Luultavasti ulkoinen habitukseni tästä kasvaa ja harjoittelinkin ennen esityksen alkua erilaisia tšehovilaisia ilmeitä kamerakännykällä.

Lokkia esitetään Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä, mikä olikin minulle uusi tuttavuus.Käpyttelin kohti paikkaani ja katselin ympärilleni. Kohtalaisen iäkästä sakkia, mutta oli myös jonkin verran nuorisonkin edustajia. Itse olin ehkä katsomon nuoremmasta päästä. Mutta teatteri tuntui olevan täysi. Nenässäni tuoksui edellisetttttä teatterireissulta tuttu Sisu-pastillin tuoksu. Onko Sisu Suomen virallinen teatteripastilli? Pitääkö minun ensi kerralla ostaa aski, jotta olen katsomossa tarpeeksi uskottava?

Esitys alkoi varkain. Yllättäen olimmekin esityksessä mukana teatterin katsojana. Alku oli varmasti näyttelijöille haastava, kun lavasteena oli pelkkä kiinni oleva esirippu. Näytelmässä on useampia hahmoja, jotka alkoivat tulla näytelmän aikana tutuksi. Lokki vaatii näyttelijöiltä paljon ja he minusta onnistuivatkin erinomaisesti. Erityisesti Jussi-Pekka Parviainen (Konstantin Gavrilovitš Treplev) ja Inkeri Mertanen (Irina Nikolajevna Arkadina) loistivat. Vältän hehkua-sanan käyttöä, koska se on varattu raskaana oleville.

Ehkäpä riemukkain hahmoista oli Pjotr Nikolajevitš Sorin, rouva Arkadinan veli (Kake Auneseva), joka oli reilut kuusikymppinen valtion oikeuslaitosta vuosikymmenet palvellut ukkeli. Hassuna yksityiskohtana mainittakoon, että aina kun Pjotr viinapulloa kallisti, hän puhalsi aina pulloon saaden humisevan efektin. Paitsi viimeisen kerran, jolloin muut puhaltelivat pulloihin. Se oli jotenkin surullinen kohtaus.

Lokissa oli jotain outoa taikaa. Lavastus oli tehty minimalistiseksi. Tosin löytyihän sieltä samovaaria ja arbuusia. Sanoja joita olen joskus tankannut venäjän alkeita lukiessani. Sillä hetkellä nämäkin tulivat mieleeni. Lavastusta tärkeämmäksi elementiksi nousivat valaistus, roolihenkilöiden dialogi ja hiljaiset hetket, jolloin saattoi kuulla yleisön seasta vanhojen nokialaisten Säkkijärven polkkien hiljaiset piipitykset. Rahisevat vinyylit sopivat hyvin tunnelmaan. Jokaisella tuntui menevän huonosti. Kukaan ei tuntunut olevan onnellinen. Tai jos oli, niin Siperia opetti ja naurun sekä optimismin sijaan tulivatkin kyyneleet ja kohtaloonsa tyytyminen.

"Roudasta Rospuuttoon" kuvaakin tätä näytelmää hyvin. Jännityselementti on kokoajan läsnä. Ja itse olin kokoajan on odottamassa mitä seuraavaksi tapahtuu. Aamulehden sanoin: "Aivan loppu on ihan wau." En osaa yhtä asiantuntevasti sanoa, mutta loppu on kyllä raju. Ja Kulttuurikarppaajakin vallan säikähti. Upea kohtaus. Huippukohta. Ja aplodien jälkeen käpyttelin kotiin miettien näkemääni.

Vieressäni istunut perhe keskusteli:

- Olisi se ehkä voinut olla vähän lyhyempi. Soittivatkohan ne pianoa ihan oikeasti vai tulikohan se nauhalta? - Kyllä ne tuntuivat hakkaavan sitä pianoa. Lokissa kukaan ei ollut tyytyväinen elämäänsä. Mutta ehkä minä voisin olla. Suhautin kulttuurikaljan auki ja pitihän mun puhaltaa tölkkiin kuten Pjotr Nikolajevitš Sorin.