Lukekaa tarkkaan, sillä kirjoitan tämän vain kerran...

Tällä kertaa Kulttuurikarppaajamme kävi bloginsa tiimoilta ensimmäistä kertaa Tampereen Työväen Teatterissa. Vähän arvelutti tämä, koska en ole töissä, niin luetaanko minut työväkeen ja päästetäänkö minut sisälle... Mutta kun kuulin kesällä, että vanha kunnon 'allo 'allo tulee Tampereelle, olin ensimmäisten joukoissa ostamassa lippuja tänne. Jo ennen kuin minä päätin, että ryhdyn kirjoittamaan Kulttuurikarppaajana.

Maanalainen armeija iskee jälleen ('allo 'allo) oli vuodesta 1982 televisiossa esitetty BBC:n menestyksekäs komediasarja, jota kuvattiin peräti yhdeksän tuotantokauden ajan. Alun perin 'allo 'allo oli parodiasarja aikaisemmin pyörineestä Maanalainen armeija-sarjasta. Ja niin siinä sitten kävi, että parodiasarjasta tuli "esikuvaansa" paljon suositumpi. Kulttuurikarppaaja on sarjan todellinen fani ja minä olen hankkinut itselleni kaikki tuotantokaudet DVD:lle. Ja tämä minua etukäteen hirvittikin. Mitä jos ne raiskaa minun lempisarjan?

 

(Kuva: Veikko Sinisalo ja Kulttuurikarppaaja 'allo 'allo-tunnelmissa.)

Pelkoni osoittautui vääräksi ja koinpa sellaisen perinteisen Britti-komediaillan, että oksat pois. Teatteri oli täynnä ja katsomoon oli saatu keskimääräistä nuorempaa sakkia.

Elämme toisen maailmansodan Ranskassa. Saksa on miehittänyt koko maan, mutta pinnan alla kytee ja kaikki ei ole aivan sitä, miltä se näyttää. Ainakaan Renén kahvilassa.

René Artois oli René Artois. Niin telkkarissa kuin Ola Tuomisen näyttelemänäkin. Hän piti tarinaa kasassa. Hän kertoi taustat tapahtumille. Ja yritti luovia miehittäjien, vastarintaliikkeen, vaimon, anopin, saksalaisen homoupseerin, kahden viehättävän tarjoilijattaren, hölmön ranskalaiseksi poliisiksi pukeutuneen englesmannin, piilotettujen englatilaislentäjien, Gestapon jne. ristitulituksessa. Ja kaiken tämän sekamelskan keskellä hän piti kahvilaansa pystyssä ja piilotteli makkaratankoja, joissa oli kuuluisan Van Klompin maalaus langenneesta isotissisestä madonnasta ja sen väärennöksestä. Sodan jälkeen kaikki havitteli myydä sen ja elellä herroiksi.

Edith Artois oli Renén vaimo, joka harmitteli avioelämän näivettymistä ja piti itseään verrattomana Cabaret-laulajana. Välillä piti viedä sipulikeittoa yläkerrassa lattiaan koputtavalle Fanny-äidille. Renéllä oli anopistaan toinenkin termi, joka ei ollut kovinkaan imarteleva... Edith kerran yllättikin Renén kuhertelemassa palvelijattaren kanssa. Tällä kertaa Renén reaktio ei ollutkaan: "You stupid woman!" Tätä olisi odottanut.

Café Renén henkilökuntaan kuuluivat Mimi LaBonq ja Yvette Carte-Blanche. Palvelualtis, hemaiseva henkilökunta, jotka tiesivät mistä miehittäjät pitivät ja mistä esimies piti. CV oli suoraan silmien alla. Patonkitanssi oli huikea. Mimi oli teatterissa alkuperäistä Mimiä pidempi. Mutta tämän epäkohdan annamme anteeksi. Mimin suuhun oli laitettu muuten repliikkejä kolmanneltakin tarjoilijalta, Maria Recamieriltä, jota ei teatteriversiossa nähtykään. Marian minä aina muistan ranskaa räkien puhuvana "pikkutyttönä".

Gestapon Herr Otto Flick oli huikea. Aivan parhautta! Hakaristi-urheiluasu ja hakaristilahjapaperi olivat hauskoja yksityiskohtia. Helga Geerhartista oli tehty telkkariversiota arjalaisempi, joka säästeli vartaloaan Herr Flickille ja hänen intohimoiselle katseelleen. Helgan sydän varmasti muljahti kunnolla, kun kuuli Herr Flickin kummisedän olevan Heinrich Himmler. Helga ja Alberto elokuvateatterissa oli yksi illan hauskimpia kohtauksia. Teatteriversiosta oli poistettu toinen Gestapon tyyppi Engelbert Von Smallhousen. Viisas veto.

Illan aikana näkyi myös uskomaton ranskalaispoliisiksi naamioitunut Crabtree, jonka "ranska" oli aivan hulvatonta. TV-sarjan suomentajalla oli aikoinaan ongelmia kääntää kaikki kaksimielisyydet, mutta teatterissa Crabtreen hahmo ja repliikit olivat onnistuneita. Good moaning!

Vastarintaliikkeen Michelle Dubois ilmestyi aina yllättäen, sanoi asiat vain kerran ja katosi yön pimeyteen kuin aave. Kommunistien vastarintaliikettä ei teatterissa näkynyt.

"Hintahtava" luutnantti Hubert Gruber oli illan huutonaurattaja. Miehen sisääntulo panssarivaunulla oli uskomaton. Ja hauskana yksityiskohtana kuulimme Hubertin tankissa olevan kuorma-autoistakin tuttu peruutushälytin. Hubert oli iskenyt silmänsä Renéen ja tämä aiheutti melkoisia naurunpyrskähdyksiä. Alkuperäisen 'allo 'allon parhaimpia tyyppejä oli teatteriversiossa onnistunut täydellisesti.

Kenraali Erich von Klinkerhoffen oli vaihtanut nimeään (se meni Karppaajalta ohi) ja siitä oli tehty alkuperäisversiota jopa natsimpi silmälapun kanssa.

Valepukujen sankari Roger LeClerc muisti raottaa valepukuaan ja sanoa: "Se olen minä, LeClerc."

Brittilentäjät Gavin Fairfax ja Bumbley Carstairs oli myöskin muistettu piilottaa muutamaan kertaan. Toinen paikoista nauratti Karppaajaakin.

Kapteeni Alberto Bertorelli oli mielestäni teatteriversiona alkuperäisversiota hauskempi. Bertorelli ei toiminut TV-sarjassa muiden hahmojen tapaan, mutta lavalla hän oli puhdasta italialaista magiaa. Varsinainen seksikone. Itseäni hymyilytti, miten tällä kertaa oli suomennettu AB:n hokema:  "What-a mistake-a to make-a". Fani nauroi paikassa, jolloin muu yleisö oli hiljaa.

Eversti Von Strohmin hahmosta ei saatu taas niin paljon irti kuin TV-sarjassa. Ja teatterissa emme valitettavasti nähneet Kapteeni Hans Geeringiä ja hänen ´tler!-huutoa. Myös hautausurakoitsija Monsieur Alphonse ja hänen pipi pumppunsakin loistivat poissaolollaan.

Nighthawkin radiolähetin ei ollut anopin sänkyyn piillotettuna ja mikrofoni yöastiassa, vaan se oli papukaijassa, jonka sai päälle painamalla papukaijan tiettyjä ruumiinosia. Tämä muutos toimi tosi hyvin ja teki London Calling-kohtauksesta yhden illan kohokohdista.

Maanalainen armeija oli todella hauska. Ja näin epäilevänä sarjan fanina tykkäsin näkemästäni. Tietysti omassa päässä painoi se, kun muistin roolihahmot ja minkälaiset heidän piti olla. Mutta TTT oli onnistunut tuomaan sarjan hengen todella hyvin. Lavasteet olivat hienot ja niitä oli käytetty kekseliäästi eri kohtauksissa. 'Allo 'allo-tunnelmaan pääsi välittömästi tutulla tunnusmusiikilla. Ja hyviä muutoksiakin oli tehty. Hieman pani hymyilyttämään, kun dieseliä oli sen verran, että hyvä jos Kaijakkaan riitti...

Jos lähtökohtana on jatkuvajuoninen 9 tuotantokautta kestänyt TV-sarja, niin se tuo haasteitakin. Vilahtavien hahmojen määrä on suuri ja kaikkia ei voida käyttää. Ja se jäi minulle illan aikana epäselväksi, mitä tapahtui räjähteille, jotka oli piilotettu juustoihin. TV-sarjassa räjähteet piilotettiin anopin pyörätuoliin ja se aiheutti varmaan TV-historian parhaimman pieruvitsin, kun mummeli maisteltuaan Alphonsen tilan viiniä, ajastettu räjäytys ei toiminutkaan, vaan kuului kova tuhnaus ja mummo paineaallon takia paahtoi pyörätuolilla tuhatta ja sataa. Kenraali tämän nähtyään peruutti viinitilauksen...

Mutta tykkäsinkö? Tykkäsin. Kenelle suosittelisin? Ainakin niille, joille sarja on entuudestaan tuttu. Mutta myös niille, jotka pitävät perinteisestä brittiläisestä huumorista.

Okei. Mitään maailmanhistorian merkkipaalua tästä ei tule. Naisten pyllyjä puristellaan ja tirkistellään tisseihin ja nauretaan muille kansallisuuksille (illan aikana jopa ruotsalaisille!!!!), mutta en minä muuta odottanutkaan. Tätä hain ja sitä sain. Tykkäsin. Kivaa on mennä teatteriin pelkästään nauramaankin.

Niin joo se juoni... Kuka sitä enää muistaa? Renén sanoin: "Tämä on vain tavallinen päivä tavallisessa ranskalaisessa kahvilassa."