Kulttuurikarppaaja kiirehti keskiviikkona Hatanpään valtatielle Ahaa teatteriin. (Huomatkaa kirjoitusasu. Olen sen nyt opetellut ja omaksunut.) Tämänkertainen karppaukseni kohde oli nuorille suunnattu näytelmä Otellopeli, joka on Shakespearen klassikkotragedian, Othellon, uusintasovitus. Tämä jos mikä sopikin hyvin Kulttuurikarppaajalle, joka oli nuori 1980- & 90-luvuilla ja minulle ainoat yhtymäpinnat William Shakespeareen olivat sitaatit Aku Ankoissa.

 

 

Ohjaaja Marika Vapaavuori (2.oik.) ja otellopelaajat.

(Kuva: Jari Kivelä)

 

Ikäräjäksi on määritelty 13 vuotta, mikä lienee sopiva. Alunperin mietin, jos olisin ottanut Karppaaja juniorin mukaan, mutta hän olisi ollut kyllä liian nuori Otellopeliin. Sen verran kuvitteellinen teatteriveri oli vettä sakeampaa.

 

Mutta tietääkö pian 39-vuotias Karppaaja, mistä nykynuoriso tykkää? Tuskin. Ja tuskin kukaan muukaan aikuinen. Väittäisin, etteivät yli 13-vuotiaat murrosikäiset ole ihan maailman helpoin yleisö. Ja jos nuorille ollaan vielä tarjoamassa 1600-luvulla kirjoitettua tavaraa, niin mikähän voisi olla onnistumisen mahdollisuudet?

 

Mitä elämyksiä sitten minun nuoruudessani oli? Muistan koulussamme käyneen Hillel Tokazierin ja Jussi Raittisen. Silloin päälimmäisinä ajatuksena oli: keitä hittoja nuo oli??!! Nyt olisin ehkä osannut arvostaa enemmän. Joskus kävi joku tyyppi kiertävän planetaarionsa kanssa. Hänen planetaario ei toiminut silloin, mutta hän pyöritti sitä käsin, jotta näkisimme planeettojen liikkeet. Olimme iloisia, kun meni taas oppituntia tähän ja pimeässä luokkahuoneessa olimme turvassa opettajien katseilta. Kielten opiskelussa puhalsivat uudet tuulet. Meillä oli kokeilu englannin tunneilla yhden lukuvuoden ajan. Menimme lattialle makaamaan ja kieltenopettaja soitti rentouttavaa musiikkia ja luki aina uuden kappaleen kokonaisuudessaan ääneen. Tähän kului mukavasti tylsää oppituntia. Kokeilu loppui kuin seinään, kun Toni erehtyi kysymään opettajalta: ”Opettaja, nukutaanko me taas tälläkin tunnilla?”

 

Arvasitte väärin, en siis kertonut 150 km pitkistä koulumatkoista, jotka kuljimme suomenhevosen selässä tiettömiä taipaleita pitkin peläten venäläisiä pommikoneita. Ja kun olimme pitkän koulupäivän tehneet, niin sitten odottivat raskaat kotityöt navetassa ja puhelimen kuorten valmistamossa. Puhelinten kuoret vuolimme vaivaiskoivusta tylsällä puukolla yömyöhään Tilley-lampun valossa. Tästä saimme kiiltävän 50 pennisen, mitkä annoimme lyhentämättömänä kivikeuhkosta kärsivälle isällemme.

 

Ja nyt voisin palata päivän epistolaan, ettei tämä nyt ihan riistäydy hanskasta tämä Kulttuurikarppaajan arvostelu. Murrosikäiset ovat vaikea yleisö. Sitä minun piti sanomani. Mutta väittäisin, että Ohjaaja Marika Vapaavuori on onnistunut aika hyvin Otellon tuomisessa tähän päivään. Otello.02, lyhyt oppimäärä, Suomen peruskouluja varten.

 

 

Kuva: Jari Kivelä

 

Tällä kertaa Otello ei ollutkaan Venetsian armeijan mauri, vaan huippumustalaiskendoilija (!!!), joka valmistautuu kendon MM-kisoihin. Tai kyseessä on itämaistyyppinen kamppailulaji jossain tulevaisuudessa. Käytän nyt sanaa ”kendo”. Otello (Jukka Väinölä) on sokeasti rakastunut valmentajansa tyttäreeseen, Desdeen (Suvi Leppänen). Shakespearen Othellossa Desdemona oli Venetsian senaattorin tytär. Desden paras kaveri Emilia (Ilona Chevakova) on taas rakastunut Otellon parhaaseen kaveriin ja joukkuetoveriin Jagoon (Pekka Hänninen). Jago on tarinan pahis. Ja kuvittelee pääsevänsä MM-kisoihin, mutta paikan nappaakin Mikke Cassio (ääni Lari Halme) Jagon jäädessä vain varamieheksi. On katkeran koston vuoro, mikä ei pääty hyvin.

 

Otellopelissä on monta onnistunutta elementtiä. Jago on todellinen pahis. Pekka Hänninen on sisäistänyt hahmonsa tosi hyvin ja jo ilmeetkin ovat oikeaa pahiskamaa. Näytelmän herkullisin hahmo, jota teki mieli vetäistä lättyyn eturivistä käsin. Otellopelin kamppailukohtaukset olivat hienosti toteutettu ja hiki tuli jo yleisön joukossa kun Otello ja Jago pistivät mätkiten toisiaan. Oikeasti minä alunperin pelkäsin näitä kohtauksia. Mietin ennen esitystä jo, että olisiko ne olleet tahattoman komiikan puolelle menneitä, mutta ne olivatkin kaukana siitä. Jopa minä tykkäsin niistä. Musiikki oli hyvää. Erityisesti Ilona Chevakovan lauluääni oli kaunista kuultavaa. Isokin Karppaaja herkistyi...

 

”Ilman huolen häivää, ilman huolen häivää

Kevein jaloin käveli tyttönen

Ei tiennyt, ei tajunnut että katu oli verestä punainen.

Ilman huolen häivää, ilman huolen häivää

Paljain päin käveli tyttönen

Ei tiennyt ei tajunnut mihin kadonnut oli huivi sen.

Ilman huolen häivää, ilman huolen häivää

Heitti päätään ja nauroi tyttönen

Ei tiennyt, ei tajunnut että kukkia poimittiin hautajaisiin sen.”

 

Otellopelin puvustus oli mustaa, mustaa ja mustaa. Kuin kylän kaikki gootit olisivat olleet lavalla yhtaikaa. Lavastus oli yksinkertaisen nerokas. Tykkäsin lavan huomion vievästä screenistä, joka osoittautui hyvinkin monikäyttöiseksi. Neljän hengen ryhmää täydennettiin varjokuvilla ja videonpätkillä, joissa vilahtelivat mm. Lari Halme ja Karoliina Blackburn. Pelkistetyn lavan lattia oli enteellisesti verenpunainen.

 

75 minuuttiin mahtui somea, vihaa, rakkautta, kiusaamista, mustasukkaisuutta, rasismia, toiseutta... Tärkeitä asioita, mutta niitä ei tuotu esille alleviivaten valmiiksi pureskeltuina, ei valistushenkisesti sormea heilutellen eikä yleisöä aliarvioiden, vaan kerrottiin klassikkotarina päivitettynä nykyaikaan. Lähemmäksi meitä jokaista, mikä varmasti herättää ajatuksia.