Kovin on sota tullut taas lähelle meitä. Edellisistä kahakoista tuttu naapurimme on tässä tuonut arkeen hieman turvattomuuden tunnetta. Tämän on huomannut lasten jutuista. Mitä sitä voisi isänä vastata lasten esittämiin kysymyksiin:


”Eihän meille tule sotaa?” ”Onhan Ukraina kaukana?” ”Miksi Israelissa soditaan?”


Sitä en tiedä, ovatko he miettineet ISISin kaulankatkomisvideoita. Ja miten niihin pitäisi reagoida?! Kovin on surullista, jos lasten täytyy miettiä tällaisia asioita. Isänä Karppaaja kieltää tietysti sodan mahdollisuuden. Mutta aikaansa huolestuneena seuraava Karppaaja näkee joitakin yhtymäkohtia vuoden 1939 tilanteeseen. Sama naapuri uhittelemassa, puolustusmäärärahoja tiputettu uhkaavan paljon... Ei sentäs Malli Cajanderia tarjota varusmiehille, mutta ei paljoa puutu.


Ajat ovat tietysti toiset. Vaikka haluaisimme kieltää ikävän skenaarion toteutumisen, niin pahimman varalle on varauduttu. On väestönsuojien rakentamisvelvoitteet, tietyillä tehtailla ja tuotantolaitoksilla on sodanaikaiset velvollisuutensa (Tosin sitä en tiedä, mitä tapahtuu konkurssien ja yrityskauppojen ja yritysten Suomesta joukkopakojen myötä) ja esimerkiksi on evakuointisuunnitelmat, jos kaupungit on tyhjennettävä. Mutta tuntuu siltä, että näitä asioita tärkeämpiä meidän nyky-yhteiskunnassa ovat viskikohut tai viidakon tähtöset. Jos poikkeustilanne tulee, niin Kulttuurikarppaajakin pukee sotasopansa ylle ja lähtee esikuntaan lajittelemaan postia.


Karppaaja on aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta. Joten tämänkertainen ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä oli aihealueeltaan tuttu. Mutta näkökulma oli erilainen, mihin olin tottunut. Aihe viime aikoina hyvinkin ajankohtainen: Sotalapset.


Kainon Laulu kertoo Katariinasta (Miia Selin), joka taas kertoo Farridaddinille (Jari Leppänen), Ismahille (Catherine Knuutila) ja Nadimahille (Anindhita Syahbi Syagata) äitinsä Kainon (Petra Ahola) tarinan Laatokan Karjalasta sotalapseksi Ruotsiin. Kainon perheeseen kuuluivat Isä (Pentti Helin), äiti (Kristiina Hakovirta), isoveli Arvo (Samuli Muje) sekä Matti (Jari Ahola). Sota syttyy ja koti jätettävä. Isä lähtee sotaan ja lapset laitetaan Ruotsiin. Kaino piti veljistään huolen. Ettei sisaruksia eroteta eri perheisiin. Näennäisesti Ruotsi oli hyvä vaihtoehto lapsille. Olihan siellä rauhallista, kaakaota ja limonadia. Mutta suhtautuminen oli samaa luokkaa kuin Suomessakin Karjalan evakoille. Paljon lasten hyvinvointi riippui sijoitusperheestä. Juhlapuheissa Finlands sak är vår, mutta aina niin ei todellisuudessa ollut.


Sotalapsia lähetettiin muihin pohjoismaihin lähes 80000 lasta, joista n. 7500 ei sodan jälkeen enää palannut Suomeen. Ajatus lasten evakuomisesta Ruotsiin muuten tuli ”puolueettoman” Ruotsin puolelta.


Rauhan tultaessa kaksi lapsista palasi, mutta kuinkas ollakaan, suomen kieli oli unohtunut. Mikään ei ollut kuin ennen. Kotipaikka oli muuttunut, Isä oli muuttunut sodassa. Eikö enää ollutkaan kotia? Mitä isä enää tekisi mykillä lapsilla? Onko niistä edes halkohommiin ja pöllisavottaan? Niinpä lapset lähtivät heti takaisin Ruotsiin, kun tulivat täysi-ikäisiksi.


Pysäyttäviä kohtauksia visuaalisesti näyttävässä Kainon lauluissa olivat pommikoneiden ylilento, Kainon painajainen ja minä itse olin yllättynyt kohtauksesta, jossa Kaino tapasi Venäläisen sotavangin. Jos sotalapset on ollut yksi historiamme vaikeista ja vaietuista aiheita, niin sitä on myös venäläisten sotavankien kohtelu Suomessa. Hienoa kun tämä oli huomioitu Kainon Laulussa, mutta aihe ansaitsisi oman näytelmän. Nyt ei ollut vielä tämän aika. Ja Kainon laulussa kävi selväksi, jos sodan alla lapsilla oli R-vika, niin ärrä opittiin eräällä poliittisesti epäkorrektilla R-sanalla, jota voimme kutsua hädän tullen itänaapuristamme.


Yleisössä oli tällä kertaa hyvin pukeutuneita, iäkkäitä katsojia. Uskoisin heillä olleen omakohtaisia kokemuksia aiheesta ja tämä toikin ensi-illalle hyvin isänmaallisenkin tunnelman. Melkein kuin itsenäisyyspäivä olisi siirretty lokakuuhun. Itsessäni huomasin suuren kunnioituksen heitä kohtaan. Harvoin yleisö on ollut näin hiljaa. Yleisö yltyi spontaaneihin suosionsoituksiin, kun Kaino joutui laulamaan Ruotsissa Suomen kansallislaulun. Ja Kaino lauloi mitä sattui, koska ei muistanut laulun sanoja. Tosin kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän lauloi, niinpä sanat olivatkin hyvinkin hauskat. Yleisön joukossa oli myös vanhempia lastensa kanssa.


m56a2434_0-normal.jpg

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Petra Ahola on Kainona sykähdyttävä. Iso rooli ja itsekin ihan samaistui pienen lapsen hätään kaiken myllerryksen keskellä. Myös Kainon veljet, rooleissa Samuli Muje ja Jari Ahola, toivat tarvittavaa kevennystä raskaaseen aihepiiriin. Kaino, Arvo ja Matti olivat kuin Tupu, Hupu ja Lupu ilman sudenpentujen käsikirjaa. Heidät laitettiin junalla Ruotsiin selviytymään. Se oli heidän sotansa. Heidän uhrauksensa isänmaalle.

Sota jätti monien sukupolvien ajaksi syvän arven. Monta vuosikymmentä meni, ettei asioista puhuttu niiden oikeilla nimillä. Kun asioihin ottaa etäisyyttä, niin niistä pystymme puhumaan. Sotalapsiasiassa tarvitsimme aikaa reilut 70 vuotta. Kainon laulu on terapiaa koko Suomelle! Hattu päästä pois ja yhdy Kainon lauluun:

"Oi maamme Suomi synninmaa..."