perjantai, 28. marraskuu 2014

Kulttuurikarppaaja muuttaa

Heips!

Kulttuurikarppaaja muuttaa Vuodatuksesta Extempore-kulttuuribloggaajaksi. Uusi osoitteeni löytyy täältä: http://blogit.extempore.fi/kulttuurikarppaaja/.

Kiitokset kuluneesta vuodesta! 

Tulevia karppaajan juttuja ovat: Tukkateatterin Miisa, tuu ikkunaan! sekä Turun Kaupunginteatterin Vadelmavenepakolainen, josta karppaajamme tekee myös livetwiittauksen @L_inssi-tilillään Twitterissä.


torstai, 20. marraskuu 2014

Tampereen Teatteri: Älä Pukeudu Päivälliselle. Ensi-ilta 18.11.2014

Tämänkertainen Karppauskohteeni vei minut Tampereen Teatterin päänäyttämölle. Vuorossa oli Marc Camolettin Älä pukeudu päivälliselle. Ohjauksesta vastasi Mikko Viherjuuri, joka vastasi muuten myös vuoden 1993 TT:n versiosta. Ilmassa oli siis selvää nostalgiaakin. Farssin juoni oli hauskuudessaan ja nopeatempoisuudessaan jopa karppaajalle haastavaa seurattavaa. Minulla on tietenkin hyvin insinöörimäinen selitys, jonka kuulette nyt: Älä pukeudu päivällisessä on kuusi henkilöä: kolme miestä ja kolme naista. Jos kuvitellaan, että kaikki henkilöt sutinoisivat jokaisen kanssa, saisimme 15 erilaista paria. Laskussani oletin, että sutinoimisella tarkoitetaan sutinoimista toisen ihmisen kanssa sukupuolesta välittämättä. Jos menemme perinteisellä sukupuoliajattelulla, variaatioita olisi vain yhdeksän. Mikä on sekin Karppaajalle vaikea käsittää.

Bernard (Ville Majamaa) ja Jacqueline (Elina Rintala) asuvat vanhasta maatalosta kunnostetussa asunnossa parin tunnin ajomatkan päässä Pariisista. Bernard ja Jacqueline ovat aviopari. Mutta Bernard on päättänyt pyytää salarakkaansa Suzannen (Maruska Verona) viikonlopuksi kylään, koska oletti Jacquelinen menevän äitinsä luo. Mutta asiat eivät menneetkään sitten kuin Yle Femillä esitettävässä koko perheen hyväntuulisessa makasiiniohjelmassa ja oli otettava Plän B käyttöön: Bernardin kaveri Robert (Jukka Leisti) saa näytellä hemaisevan Suzannen rakastajaa. Mutta Robert luulee Suzannen olevan Susette (Mari Posti), joka todellisuudessa onkin viikonlopuksi palkattu Cordon Bleu-kokki. Ja Bernard ei taas tiennyt sitä, että Jacquelinella ja Robertilla on vipinää... Nämä ongelmat ratkaistaan yksinkertaisesti: Susette kutsuu Jacquelinen silmien edessä Roberttia enoksi, mutta ei silloin, kun Bernard on paikalla. Susette näyttelee siis muutoin Robertin rakastajaa eikä kokkia. Ja Suzanne saa luvan näytellä kokkia, vaikka taidot tuskin riittävät edes leipien nostoon Lidlin paistopisteestä. Tilannetta ei helpota yhtään Robertin ihastuminen Suzanneen. Ja vaikeusastetta lisää Susetten mies George (Markus Thure), joka on lihanleikkaaja ja prätkäkundi, joka uhkaa tappaa mahdolliset rakastajat...

Ala-pukeudu-paivalliselle_1.jpg

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Suurinpiirtein noin meni insinöörin epätarkkuudella juoni ja jos farssin määritelmä on ”komedia, jonka viihdyttävyys perustuu väärinkäsityksiin, yhteensattumiin, absurdeihin tilanteisiin, verbaaliin huumoriin ja nopeaan, loppua kohden kiihtyvään juoneen”, niin tämä oli juuri sitä ihteään. Yleisön puolella sai nauraa ja eipä voinut kuin ihailla roolisuorituksia. Tuntui, kuin jokainen oli luotu rooliinsa! Nautittava parituntinen, jossa ei kyllä ollut yhtään suvantovaihdetta. Paitoja kastui uskomattomalla tahdilla. Uskoisin Del Monte-miehenkin sanovan farssille "KYLLÄ!"

Insinöörimieltäni kutkutti myös lavasteiden suuret hammasrattaat, jotka toivat mieleeni lyhyen, mutta ah, niin kiihkeän uran Katsan suunnitteluinsinöörinä, jolloin sain palkkani seuraavista hammasvälitykseen liittyvistä termeistä: moduuli, hammasluku, hampaan leveys, hampaankorkeus, hampaan pään korkeus, hampaan tyven korkeus, jako, jakohalkaisija, päähalkaisija, tyvihalkaisija, tyvivälys sekä kylkivälys.

perjantai, 31. lokakuu 2014

Tampereen Teatteri: Klassikot Lavalla Redux - Ohjaajan versio. Kantaesitys 29.10.2014

Tehostaminen on päivän sana. Kun puhumme tehostamisesta se ei välttämättä tarkoita sitä, että teemme asioita paremmin, virheettömämmin, tehokkaammin etc. Tehostaminen työelämässä tarkoittaa useiden ihmisten työpanoksen siirtämistä yhden harteille. Trendikkäästi puhumme silloin moniosaajista, moniajosta ja oman alansa virtuooseista, jotka taipuvat muottiin kuin muottiin. Tähän suostutaan, kun ei ole vaihtoehtoja. Usein tehokkuus tarkoittaa myös sitä, että ulkoistetaan. Ulkoistaminen tarkoittaa usein irtisanomisia. Ulkoistaminen on myös hiljaisen tiedon karkaamista. Ulkoistaminen tarkoittaa taas kilpailutusta. Kilpailutus taas tarkoittaa hintaan tuijottamista, laadun kärsiessä. Kilpailutus taas toimisi, jos olisi kilpailijoita. Näin olemme synnyttäneet säästöeläimen, joka ajan myötä syö säästöt ja tuottaa lisäkustannuksia. Kustannukset ovat siirtyneet vain paikasta A paikkaan B säästöjen pysyessä paikassa A. Tämä on tätä päivää. Tehostamista tehostamisen vuoksi hinnalla millä hyvänsä.

Se oli tehostamista talouselämässä. Nyt Kulttuurikarppaaja pomppaa kevyen ja proteiinipitoisen aasinsillan yli aiheeseen. Tosin tässäkin on kyseessä tehostamisesta. Toimii nyt vain teatterin lavalla. Keskiviikkona oli Tampereella kohtalaisen ärsyttävä ilmasto. Uutisissa mainittiin jopa, että oli yhtä lämmintä ja sateista kuin juhannuksena. Ilmankos vesipisaroiden välissä tekikin mieli laittaa grilli tulille ja kiukaalle kiuasmakkaraa. Siis sellainen syysilma, jolloin kylmien vesipisaroiden säestäminä päässä soi taukoamatta Katri Helenan Syysunelma. Eli hirmuisen houkutteleva ilta ei ollut kyseessä. Mutta Kulttuurikarppaaja näki taivaalle heijastetun Karppaajan siluetin. Kulttuuriköyhä maailmamme sellaisena kuin me sen tunnemme tarvitsi Karppaajaa.

 

Klassikot_Redux_2.jpg

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

 

Koska Kulttuurikarppaajan vaimo on vielä kiinni imetystouhuissa, niin käytin nyt varavaimokorttiani ja kaveriksi lupautui Nyyperi, joka oli pukeutunut iltaa kunnioittaen supersankareita.

 

Eli tässä illassa oli kesäisen syksyä ilmassa ja myös melkoista tehokkuutta. Emme menneet menneet vain katsomaan Tampereen Teatteriin Klassikot Lavalla Reduxia, vaan useampaakymmentä elokuvaa zipattuna tuntiin ja 45 minuuttiin. Ohjaus oli Mika Eirtovaaran; käsikirjoitus Mika Eirtovaaran, Risto Korhosen ja Ville Majamaan; sekä näyttelijöinä oli Risto Korhonen (ohkaisen miehen roolit), Ville Majamaa (paks... ööh... rotev... ääh... ison miehen roolit) sekä näyttämömies (Ahmed Issa).

 

Klassikot lavalla on alun perin kirjoitettu pienemmälle lavalle lyhyenpänä versiona. Nyt se oli tuotu isommalle Frenckell-näyttämölle pidennettynä Redux-versiona. En ole nähnyt tämän aikaisemmin versiota, mutta missään nimessä ei tämä pitkitys tai venytys tuntuvan haittaavan päinvastoin. Illan aikana saimme pikakelauksen elokuvan historiaan. Tyyli oli Mel Brooks-tyyppistä iloittelua elokuvamaailman kliseillä. Ja niitä elokuvia oli aivan tajuttoman paljon. En ole aivan varma, tietävätkö edes herrat Korhonen ja Majamaa kuinka monta leffaa he imitoivat. Monet imitaatiot sujahtavat hyvin nopeasti ohi: esim. Sharon Stonen Basic Instinctin vilautuskohtaus tuli varoittamatta. Mutta onneksi housujen kanssa. Olin nimittäin toisessa rivissä (vai pitäiskö sanoa illan kunniaksi: KAKKOSESSA), niin se näky olisi palanut Karppaajan verkkokalvoille ikuisesti.

 

Varsinaista juonta tässä näytelmässä, sellaisena sen, minkä me tunsimme, ei varsinaisesti ollut, vaan eteemme tuodaan Platoonia, Batmania, Suomisen Ollia, Naisen tuoksua melkoisella vyörytyksellä. Välillä melkoin toivoi, että olisipa edes pieni tauko tälle nauramiselle. Ja monia uusia asioita ilmeni itselleni, kuten en tiennytkään, että Lumieren veljekset puhuivat Turun murretta. Ja se paikkakin, missä keskintö tehtiin, oli jopa Karppaajalle hieman yllättävä. Klassikot lavalla nojaa vahvasti kahden koomikon hauskaan vuoropuheluun. Yleisökin aisti, että miehillä oli hauskaa ja ensi-illassa oli Korhosella ja Majamaalla myös hieman pokassa pitelemistä. Yleisöllä oli hauskaa. Taisipa olla tämän syksyn hauskin juttu, minkä Karppaaja on nähnyt.

keskiviikko, 29. lokakuu 2014

Kulttuurikarppaaja Livetwiittaajaksi Turun kaupunginteatteriin!

Tamperelainen Turussa. Uhka vai mahdollisuus? Niin tai näin, Karppaajamme käväisee joulukuun 15. päivä Suomen Turussa. Turussa oli etsitty teatteriin twiittaajia esityksiinsä ja Karppaaja oli heti käsi ojossa. 15. päivä olisi luvassa siis Vadelmavenepakolaista ja twiittaamisen Karppaaja hoitelee omalla @L_inssi-nimellän. Aihetunnisteen kerron myöhemmin. Ja totta kai Karppaajamme bloggaa pakolaisesta ja varmaan myös kokemuksista livetwiittauksesta.

sunnuntai, 19. lokakuu 2014

Tampereen Työväen Teatteri: Kainon Laulu. Kantaesitys. 16.10.2014

Kovin on sota tullut taas lähelle meitä. Edellisistä kahakoista tuttu naapurimme on tässä tuonut arkeen hieman turvattomuuden tunnetta. Tämän on huomannut lasten jutuista. Mitä sitä voisi isänä vastata lasten esittämiin kysymyksiin:


”Eihän meille tule sotaa?” ”Onhan Ukraina kaukana?” ”Miksi Israelissa soditaan?”


Sitä en tiedä, ovatko he miettineet ISISin kaulankatkomisvideoita. Ja miten niihin pitäisi reagoida?! Kovin on surullista, jos lasten täytyy miettiä tällaisia asioita. Isänä Karppaaja kieltää tietysti sodan mahdollisuuden. Mutta aikaansa huolestuneena seuraava Karppaaja näkee joitakin yhtymäkohtia vuoden 1939 tilanteeseen. Sama naapuri uhittelemassa, puolustusmäärärahoja tiputettu uhkaavan paljon... Ei sentäs Malli Cajanderia tarjota varusmiehille, mutta ei paljoa puutu.


Ajat ovat tietysti toiset. Vaikka haluaisimme kieltää ikävän skenaarion toteutumisen, niin pahimman varalle on varauduttu. On väestönsuojien rakentamisvelvoitteet, tietyillä tehtailla ja tuotantolaitoksilla on sodanaikaiset velvollisuutensa (Tosin sitä en tiedä, mitä tapahtuu konkurssien ja yrityskauppojen ja yritysten Suomesta joukkopakojen myötä) ja esimerkiksi on evakuointisuunnitelmat, jos kaupungit on tyhjennettävä. Mutta tuntuu siltä, että näitä asioita tärkeämpiä meidän nyky-yhteiskunnassa ovat viskikohut tai viidakon tähtöset. Jos poikkeustilanne tulee, niin Kulttuurikarppaajakin pukee sotasopansa ylle ja lähtee esikuntaan lajittelemaan postia.


Karppaaja on aina ollut kiinnostunut sotahistoriasta. Joten tämänkertainen ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä oli aihealueeltaan tuttu. Mutta näkökulma oli erilainen, mihin olin tottunut. Aihe viime aikoina hyvinkin ajankohtainen: Sotalapset.


Kainon Laulu kertoo Katariinasta (Miia Selin), joka taas kertoo Farridaddinille (Jari Leppänen), Ismahille (Catherine Knuutila) ja Nadimahille (Anindhita Syahbi Syagata) äitinsä Kainon (Petra Ahola) tarinan Laatokan Karjalasta sotalapseksi Ruotsiin. Kainon perheeseen kuuluivat Isä (Pentti Helin), äiti (Kristiina Hakovirta), isoveli Arvo (Samuli Muje) sekä Matti (Jari Ahola). Sota syttyy ja koti jätettävä. Isä lähtee sotaan ja lapset laitetaan Ruotsiin. Kaino piti veljistään huolen. Ettei sisaruksia eroteta eri perheisiin. Näennäisesti Ruotsi oli hyvä vaihtoehto lapsille. Olihan siellä rauhallista, kaakaota ja limonadia. Mutta suhtautuminen oli samaa luokkaa kuin Suomessakin Karjalan evakoille. Paljon lasten hyvinvointi riippui sijoitusperheestä. Juhlapuheissa Finlands sak är vår, mutta aina niin ei todellisuudessa ollut.


Sotalapsia lähetettiin muihin pohjoismaihin lähes 80000 lasta, joista n. 7500 ei sodan jälkeen enää palannut Suomeen. Ajatus lasten evakuomisesta Ruotsiin muuten tuli ”puolueettoman” Ruotsin puolelta.


Rauhan tultaessa kaksi lapsista palasi, mutta kuinkas ollakaan, suomen kieli oli unohtunut. Mikään ei ollut kuin ennen. Kotipaikka oli muuttunut, Isä oli muuttunut sodassa. Eikö enää ollutkaan kotia? Mitä isä enää tekisi mykillä lapsilla? Onko niistä edes halkohommiin ja pöllisavottaan? Niinpä lapset lähtivät heti takaisin Ruotsiin, kun tulivat täysi-ikäisiksi.


Pysäyttäviä kohtauksia visuaalisesti näyttävässä Kainon lauluissa olivat pommikoneiden ylilento, Kainon painajainen ja minä itse olin yllättynyt kohtauksesta, jossa Kaino tapasi Venäläisen sotavangin. Jos sotalapset on ollut yksi historiamme vaikeista ja vaietuista aiheita, niin sitä on myös venäläisten sotavankien kohtelu Suomessa. Hienoa kun tämä oli huomioitu Kainon Laulussa, mutta aihe ansaitsisi oman näytelmän. Nyt ei ollut vielä tämän aika. Ja Kainon laulussa kävi selväksi, jos sodan alla lapsilla oli R-vika, niin ärrä opittiin eräällä poliittisesti epäkorrektilla R-sanalla, jota voimme kutsua hädän tullen itänaapuristamme.


Yleisössä oli tällä kertaa hyvin pukeutuneita, iäkkäitä katsojia. Uskoisin heillä olleen omakohtaisia kokemuksia aiheesta ja tämä toikin ensi-illalle hyvin isänmaallisenkin tunnelman. Melkein kuin itsenäisyyspäivä olisi siirretty lokakuuhun. Itsessäni huomasin suuren kunnioituksen heitä kohtaan. Harvoin yleisö on ollut näin hiljaa. Yleisö yltyi spontaaneihin suosionsoituksiin, kun Kaino joutui laulamaan Ruotsissa Suomen kansallislaulun. Ja Kaino lauloi mitä sattui, koska ei muistanut laulun sanoja. Tosin kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän lauloi, niinpä sanat olivatkin hyvinkin hauskat. Yleisön joukossa oli myös vanhempia lastensa kanssa.


m56a2434_0-normal.jpg

Kuva: Kari Sunnari / TTT

Petra Ahola on Kainona sykähdyttävä. Iso rooli ja itsekin ihan samaistui pienen lapsen hätään kaiken myllerryksen keskellä. Myös Kainon veljet, rooleissa Samuli Muje ja Jari Ahola, toivat tarvittavaa kevennystä raskaaseen aihepiiriin. Kaino, Arvo ja Matti olivat kuin Tupu, Hupu ja Lupu ilman sudenpentujen käsikirjaa. Heidät laitettiin junalla Ruotsiin selviytymään. Se oli heidän sotansa. Heidän uhrauksensa isänmaalle.

Sota jätti monien sukupolvien ajaksi syvän arven. Monta vuosikymmentä meni, ettei asioista puhuttu niiden oikeilla nimillä. Kun asioihin ottaa etäisyyttä, niin niistä pystymme puhumaan. Sotalapsiasiassa tarvitsimme aikaa reilut 70 vuotta. Kainon laulu on terapiaa koko Suomelle! Hattu päästä pois ja yhdy Kainon lauluun:

"Oi maamme Suomi synninmaa..."